Reviews and Comments

Kyl mää sillee halusin tykätä tästä... Mut nääh, meil ei vaa synkkaa. Tää on vähä niinku Anneli Kannon Kuparisaari-trilogia, paitsi että Kuparisaari oli hyvä ja siinä oli selkeämpi kohderyhmä.

Lähdin lukemaan aika sokkona, mimmoinen kirja tämä on. Hatara arvaus oli, että tämä on sellaista vanhempien naisten romantiikkahömppää, vähän Kristiina Vuoren kirjojen kaltaista, mutta siis fantasiana historian sijaan. (En ole varma, miksi ajattelin tykkääväni tästä kun en tykkää Kristiina Vuorestakaan.) Tavallaan olin jäljillä, tavallaan en.

Tarinassa on ns. vakavalaatuinen rakkautta ensisilmäyksellä-trope, aka instalove, joka ei kuulu suosikkeihini. Mutta ihmiset voivat ihastua ensisilmäyksellä ja ehkä elämä oli niin tyhjää ennen rakkautta, että yhtäkkiä elämään ilmestyvä rakkaus on ainut toimeenpaneva voima hahmojen elämässä... En tiedä. Juoni on välttävä. Aika tavalla sorrutaan ennalta-arvattuihin käänteisiin. Kliseet eivät pilaisi kirjaa, jos vain millään välittäisin hahmoista... Raskainta kirjassa on hahmojen tunnemaailman yksinkertaisuus. Kaikki tuntuvat vähän kiiltokuvilta. Joidenkin kohdalla mahdollisuuksia inhimilliseen ajatusmaailmaan pilkahtaa, mutta ei, se ei todellakaan kanna koko kirjan läpi. Hahmoille sattuu ja tapahtuu melko kauheita asioita, mutta heidän tunnemaailmansa ei kuitenkaan vastaa niihin tarvittavalla tavalla.

Yksinkertaistetusti: Hahmolle käy se, mitä hän ei missään nimessä halunnut itselleen käyvän. Juu, hän suuttuu - mutta asia tuntuu olevan osapuilleen siinä. Kaikkea vaan sattuu, ja sitten ollaan jotakin tunnetta, mutta se ei välity lukijalle. Kirjassa oli tasan yksi hetki, jossa ajattelin että jes, päästään asiaan. Mutta sekin lässähti.

Muutamia hetkiä, jotka saivat parahtamaan tuskastuneena:
Spoiler• Tulossa on synnytys. Erästä henkilöä pyydetään olemaan läsnä, sillä hänen luullaan olevan hyvä lääkäri. Hahmo ajattelee, että nyt ei mahda olla oikea hetki kertoa, ettei hän ole niin kokenut kuin he luulevat. VAIKKA LUULISI, ETTÄ PARAS HETKI ON VIELÄ ENNEN KUIN SYNNYTYS ON ALKANUT NIIN VOI HANKKIA JONKUN JOKA ON HYVÄ!?
• Henkilö on hakemassa kidnapattua lastaan. Ajattelee yhdestä kidnappaajastaan, ettei "jokin ole kohdallaan". !?!?!?! duhh
• Tällaisia oli muutama muukin, mutta en lähde pläräämään kirjaa löytääkseni ne.

Kärjistäen sanoisin, että tapahtumat ovat aikuisten historiallista romantiikkaa, tunteet huonoa ya-kirjallisuutta. Tekee tästä vaikean suositeltavan. Toisaalta tiedän, että tälläkin on oma lukijakuntansa joka varmasti pitää tästä. Arvostelustani / lukukokemuksestani saa ehkä sellaisen kuvan, että suuresti vihaan tätä - ei niinkään. Loppua kohden vauhdikasta menoa oli melko miellyttävä lukea. Oli tässä jollain tavalla jotain sympaattistakin...? En kuitenkaan varmasti tartu tähän sarjaan varsinkaan seuraavien osien takakannet luettuani. Mutta joskus jos Meresmaa kirjoittaa jotain muuta ja lyhyempää, voisin uteliaisuudesta lukea toivoen, että hahmojen tunnemaailma on ehtinyt kehittyä tämän sarjan aikana pitkälle.

Hittolai, kylläpä tuli pitkästä aikaa vetävä ja raastava lukunautinto!

Veriruusuissa on mielestäni [a:Väinö Linna|238401|Väinö Linna|https://images.gr-assets.com/authors/1308733462p2/238401.jpg]:an verrattavissa olevaa ihmisten elämänkaaren kuvaamista sympaattisella tavalla. Elämä kuljettaa ihmisiä eteenpäin heidän valintojensa mukaan ja osin niistä huolimatta. Lähes kaikki nimetyt hahmot saavat jonkin hetken kirjassa, joka tekee heistä inhimillisiä heikkouksineen ja hyvine puolineen. Kuitenkin esim. Pohjan tähden alla -trilogiaan verrattuna henkilökaarti on hyvin erilainen, keskiosassa ovat naiset. Mutta Veriruusuihin tuntuu silti mahtuvan monipuolisemmin miehiä kuin Täällä pohjantähden alla on naisia.

Veriruusut on toki ensisijaisesti punakaartin naissotilaiden tarina. Tarinassa seurataan muutaman keskushenkilön ympärillä olevaa porukkaa, joiden tiet lopulta osittain yhtyvät sodan melskeessä. Alkukirjan pätkät keskittyvät pitkään samoihin henkilöihin, kunnes loppua kohden jaokset lyhenevät ja päähenkilöt vaihtuvat useammin. Se sopi hyvin - ensin saadaan tarkka käsitys millaisista oloista henkilöt tulevat ja tutustutaan heihin. Lopulta asioita tapahtuu niin nopeassa järjestyksessä, että pitemmissä luvuissa jäisi kaivelemaan, mitä niille muille nyt kuuluu.

Kirjasta saa kuvan, että isoa osaa naisia ajaa punakaartiin halu päästä ottamaan oman elämän ohjat omiin käsiin. Ja miksei - ainakin kirjan todellisuudessa nuoren tytön mahdollisuudet rakentaa omaa elämää olivat pienet. Tehtaan palkalla saattoi saada sananvaltaa omassa perheessä, mutta ympäröivä yhteiskunta piti heitä silti vähäarvoisena. Vaikka nainen olisi perheestään ainut kykenevä työhön, hänen työpanostaan ei silti arvioitu miehen vastaavaksi ja perheen oli tultava toimeen vähemmällä. Vallankumous merkitsi heille sitä, että maailmaa voi todella muuttaa.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on yhä ajankohtainen asia, ja Kanto avaa eleettömästi millaisia vaikeuksia epätasa-arvo on aiheittanut ajan naisille - niin, että nykypäivän näkökulmasta huomaa, mikä kaikki on toisin. Siitä erityisesti kiitoksia. Suosittelisin kirjaa historianlukijoiden lisäksi mielelläni myös feminismistä kiinnostuneille. Ehkei ihan heti kun koulussa on tuntemattomat luettu, vaikka ei tämä siitä paljon kauheammaksi mene :') Vaikka tiedetään, että hyvin ei käy, loppu ei ole niin kauhean lohduton kuin annetuissa olosuhteissa voisi odottaa.

Diggasin jo aikanaan Kannon yhdessä [a:Terhi Rannela|4110311|Terhi Rannela|https://images.gr-assets.com/authors/1492797600p2/4110311.jpg]:n kanssa tehtyä nuorten tahi nuorten aikuisten kirjatrilogiaa Kuparisaari. (Linkki sarjan ensimmäisen osaan: [b:Tähystäjäneito|12734412|Tähystäjäneito (Kuparisaari, #1)|Anneli Kanto|https://images.gr-assets.com/books/1317117345s/12734412.jpg|17872067]) Trilogia kertoi naisista ja vallankumouksessa, että siinä mielessä Kuparisaari taitaa olla kuin Veriruusut - mutta nuorille, ja fantasiana. Näin ollen jos olet Kuparisaaret lukenut, mutta tuntui vähän liian lapsellista ja siirtyisit mielellään aikuisten osastolle - ehkä voisit kokeilla Veriruusuja.


Lahtarit on lukulistalla. Mielenkiintoista nähdä, miten Kanto käsittelee valkoisen puolen tarinaa - itse on tullut luettua ainoastaan punakaartista. Odotan, että päästäisiin vankileirien vartijoiden pään sisään.

Likellä on, etten laskisi ikisuosikkeihini, sillä tarina pyörii vieläkin mielessä. Lisätään, jos palautuu vielä mieleen kuukauden parin päästä.