User Profile

Careless people on muistelma Facebookin sisältä vuosilta 2011-2017. Sarah Wynn-Williams työskenteli Facebookin yhteiskuntasuhteiden ja diplomatian parissa ja todistaa kirjassa monia keskeisiä tapahtumia, kuten Myanmarin Rohingya-kansan joukkomurhan ja Facebookin roolin siinä, Kiinaan pyrkimisen ja paljon muuta. Keskeistä kirjassa on yhä toksisemmaksi käyvän työyhteisön ja ylimmän johdon piittaamattomuuden kuvaus.

Työyhteisössä tärkeintä oli kasvu seurauksista piittaamatta ja kaksinaamaisuus julkisuuden suhteen. Julkisuudessa esitettiin tiukkoja eettisiä periaatteita mutta aina ne kasvun tavoittelussa mieluiten unohdettiin. Kirja kuvaa miten yrityksen johto oli piittaamaton vaalivaikuttamisen, ääriliikkeiden ja myös nuorison mielenterveysongelmien suhteen. Kasvua tavoiteltiin myös veljeilemällä epädemokraattisten johtajien kanssa ja muun muassa Kiinalle luvattiin pääsy ja valvonta dataan. Kiina ei kuitenkaan tähän ryhtynyt.

Myanmarissa Internet oli synonyymi Facebookille. Myanmarin Facebookia moderoitiin Irlannista ja moderoinnin kontekstin asiantuntemus oli puutteellista. Sotilasjuntta pystyi ottamaan Facebookin valvontaansa bulvaanien ja murrettujen tilien avulla. Kansankiihotus oli helppoa. Seuraukset tiedetään. Siitähän syntyi muslimivähemmistön kansanmurha.

Tärkeintä kirjassa on Facebookin toksisen ja toksisemmaksi muuttuvan työkulttuurin kuvaus. Työyhteisö oli piilaakson miehisen eliitin johtama ja muutamat naisetkin identifioituivat samaan eliittiin. Eettiset ongelmat ohitettiin olan kohautuksella, jos kasvua oli mahdollista saada.

Kirjassa on aika vähän mitään uutta ja ennen kuulumatonta, mutta työyhteisön kuvauksena tämä on tärkeä. Sinänsä kirjana tämä ei ollut mikään huippukokemus lukea. Kirja oli aika pitkä ja sitä olisi voinut lyhentää runsaasti.

Facebook onnistui saamaan oikeuden kiellon kirjan markkinoinnille. Wynn-Williams ei saa markkinoida kirja, mutta kustantaja saa. Ilmeisesti kirjassa on kiusallisia asioita.

Olen viime vuosina lukenut muutaman Murakamin ja Murakamista on tulossa lempikirjailijani. Pidän yksinkertaisesta kielestä ja konkreettisista lauseista. Niistäkin pystyy rakentamaan ihmeellisiä asioita, kuten Murakami tekee.

Murakami on hyvin Zen. Lukija ei pysty aina ymmärtämään mistä kirjat edes kertovat. Siitä huolimatta kirjat ovat helppolukuisia ja jopa ahmittavia. Tarinat pursuavat maagisuutta, mutta sitä ei koskaan selitetä juuri mitenkään, toisin kuin fantasiassa, jossa maagisesta yritetään tehdä loogista ja systemaattista. Tässä mielessä Murakami kuuluu samaan maagiseen realismiin kuin Gabriel Maria Marqués. Ainakin Murakami viittaa ja lainaa usein Marquésia.

Murakamin sankarit ovat miehiä, aina vieraantuneita ja usein keski-ikäisiä. Tässäkin kirjassa sankari on keski-ikäinen varsin persoonaton salaryman, joka liikkuu joustavasti unen ja valveen, menneisyyden ja nykyisyyden, valon ja varjon, toden ja magian välillä. Tästä huolimatta tarina ei ole seikkailua eikä vaaran tunnetta. Ehkä koko tarina on allegoria mielen liikkeistä, mutta zeniläisittäin sitä ei tietenkään kerrota.

Pidin todella paljon kirjasta, mutta ehkä se ei ole Murakamin ihan parhain. Kirjan lopetus hiukan lässähtää, mutta se ei mielestäni ole merkittävää. Muistan viime vuosilta Komtuurin surman ja Vieterilintukronikan, jotka tekivät myös suuren vaikutuksen. Pitänee ryhtyä lukemaan näitä systemaattisesti.