Reviews and Comments

Weir oli ottanut päähenkilöksi nuoren naisen joka kuulosti aivan hänen aiemman Yksin Marsissa -menestyskirjan sankarilta, Mark Watneylta. Watneylle räävittömyys ja lukijan suora puhuttelu tavallaan sopi. Olihan hän yksin, vailla toivoa selviämisestä. Tässä tämän tyylikeinon oli ilmeisesti tarkoitus antaa Jasmine Basharasta (26v.) räväkkä kuva. Alatyyliset jutut ja Mars kirjasta tuttu ”huono”, väkisin väännetty huumori lähinnä kuitenkin ärsyttivät. Hyvää oli edelleen realismin tuntu ja tapahtumien jonkin asteinen uskottavuus, vaikka mielikuvituksekkaita juonenkäänteitä piisasi koko tarinan matkalle. En aivan osta Weirin maalaamaa kuvaa tulevaisuuden kuukaupungista, Artemiksesta, enkä kyllä Kuussa varttuneen Jazzin olemustakaan. Jännitys ja vauhti teki kirjasta häpeämättömän viihdepaketin. Astronauttien kannalta ikävä kuupöly, regoliitti ja ilmalukoissa temppuilu, oli monessa kohtaa huolella kuvattu ongelma - kunnes asia lopun pinnistyksessä hieman unohtui. Weir ei anna lukijan hetkeksikään unohtaa sitä miten seksikästä elämä päähenkilö "Jazzin" nahoissa on. Oliko siinä kyse hieman nihkeästä miehen katseesta, vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa asia alkoi ärsyttää.

Pohjattoman surullista tilitystä. Minäkertoja, kirjailija rypee vuoden verran masennuksessa ja muistelee isäänsä. Äitikin suree. Vaimo sentään yrittää elää normaalia elämää. Pätevästi sanoitettu, mutta turhan suppea romaani. Tammisen muista teoksista tuttu melankolia ja elämän koomisuutta ymmärtävä viisaus on vaihtunut silkkaan synkyyden jumiin.

Ilmaisena omakustanne-e-kirjana taipaleensa aloittanut The Martian on maineensa veroinen, vetävä scifi-pläjäys. Tieteen ja fiktion täydellinen yhdistelmä. Pyrkimys realistisuuteen ja äärimmäinen avaruusnörtteily kantaa hedelmää, vaikka aivan kaikkia tarinan teknisiä fiboja kirjailija ei ole matkan varrella onnistukaan fiksaamaan . Eikä niitä ollut kai tarkoituskaan paikata. Vetävä draama on kuitenkin tärkeintä. Päähenkilön hurtti huumori ja muu henkilökuvaus kruunaavat kokonaisuuden. Mietin pitkään voiko lähes puhtaasti viihteelliselle kirjalle antaa viittä tähteä?

Tämän yhden kirjan perusteella Achebea voisi luonnehtia Afrikan Kalle Päätaloksi. Hän kertoo tylsästi mielenkiintoisesta aiheesta, Nigerian Igbo-heimon kulttuurista ja siitä miten valkoinen mies valloitti Nigerialaiskylät. Lukijan eteen marssitetaan rutkasti sellaista porukkaa, joilla ei tarinan kannalta ole juurikaan merkitystä. Teos saattaa tuntua raskaalta sillä rakenne ei noudattele länsimaista kerrontaperinnettä. Ansiokkaasti Achebe jättää kaunistelematta, eli kuvaa myös hahmojen ja viidakkoelämän kyseenalaisia puolia.

Takakannessa tätä kuvataan "tummaksi" eli jotenkin synkäksi romaaniksi. Mutta ei tämä minusta kovin synkkä ollut. Pikemminkin päähenkilö oli positiivinen hahmo. Tapahtumat toki näin 100 vuotta kirjoitushetken jälkeen tuntuvat ehkä vieläkin absurdimmilta kuin mitä ne omana aikanaan olivat. WWI:n veteraani jatkaa elämäänsä tyytyväisenä, joskin jalkapuolena. Miesnäkökulmaa ja pienen ihmisen aatoksia. Sodanjälkeisessä puutteessa elämistä, byrokratinan kiemuroita. Muutama hieno lause (joita en tullut poimineeksi muistiin). Loppu lähti kyllä hieman laukalle. Jos Westin Iisi miljoona tai Kafkan jutut maistuvat, tämä solahtaa hyvin samaan osastoon.

Kirjassa on hieno Martti Mykkäsen suunnittelema kansi ja huonoin näkemäni takakansiteksti. Siinä kerrottiin kaikki mainittavat tapahtumat ja loppukin hyvin tarkasti. Takakannessa paljastettiin kirjan myös tapahtuma-ajankohta mitä itse romaanitekstissä ei kerrottu! Tavallaan ymmärrettävää, sillä ilman tätä kontekstia teksti jäi ns. roikkumaan.

Taidokas ja yksityiskohtia pursuava, mutta jätti hieman kylmäksi.

Sisältää monen henkilön vuoropuhetta ja on siksi hieman hankala seurattava. Kuitenkin mielenkiintoista sotaa edeltävän Suomen kuvausta. Maalaiselämää, nuoren kertojan lukuisten tätien, setien ja isoäidin arkea.