Reviews and Comments

Annettujen vihjeiden perusteella Marsin aamunkoitto sijoittunee jonnekin 1990-luvun puolivälin tietämiin. Marsin siirtokunta on jo useita vuosia valmistellut planeettaa ihmiskelpoiseksi. Tässä pyrkimyksessä auttaa planeetan kasvillisuus(!). Kirjassa seurataan toimittaja Gibsonin matkaa ja ajatuksia. Lehtimiehenä hän on tavallaan ulkopuolinen verrattuna rakettilentäjiin sekä tiede- ja hallintomiehiin, jotka työskentelevät mars-tutkimuksen parissa. Huima matka on muutakin kuin pelkkää seikkailua ja raportointia siitä, jo puolivälissä ihmissuhteet ja tunteet alkavat mutkistua.

Käsittääkseni Clarkea arvostettiin aikanaan, koska hänen kirjansa yrittivät olla edes joten kuten realistisia. Toisen maailmansodan aikoihin Clarke toimi lentäjänä ja radiohommissa, niin että seikkailullista, insinöörihenkistä taustaa löytyy. Science-puolella aika on valitettavasti ajanut tästä tekstistä jo pahasti ohi. Ihmiskuvaus ei varsinaisesti sytytä ja sitä myöten jännitys jää syntymättä. 1900-luvun puolivälissä kirjoitettu The Sands of Mars naureskelee hieman Burroughsin Mars tarinoille ja "ensimmäisen sukupolven" tieteisfantasioille, mutta yhtä lailla poikakirjamainen höperyys vaivaa jo tätäkin. Pelkän camp-huumorin varassa kirja ei kuitenkaan ihan vielä jaksa huvittaa. Marsin aamunkoitto on hyvä esimerkki 1950-luvun ylioptimismista avaruuden valloituksen aikataulujen suhteen.

Väänänen ja jeesushullut on Korhosen dekkarisarjan toinen kirja. Korhonen on selkeästi Juha Vuorisen hengenheimolainen. Vuorisen kirjat eivät ole minuun koskaan vedonneet mutta yllättäen tämä upposi. Riippuuko asia sitten huumorintajusta vai mistä? Mahdollisesti, todennäköisesti kirja on hyvän maun vastainen, oikein rankastikin, ja kenties se juuri tekeekin siitä hauskan. Kuulun sukupolveen ja geeneiltäni siihen rajattuun ja etuoikeutettuun ihmiskunnan osaan, jolla on mahdollisuus olla huumorin ja fiktion suhteen salliva. Yritin kyllä etsiä kirjasta kohtia, joista pahastua jonkun ihmisryhmän puolesta, mutta en onnistunut. Minua ei häiritse kirjan mahdollisesti vinoutunut naiskuva (naishahmoja on kuitenkin muutama erilainen) tai hahmojen homofobiselta ajoittain vaikuttava heteronormatiivisuus. Tekopyhiä uskovaisia (siis kirjan hahmoja) sietääkin mielstäni pilkata. Kyse on joka suhteessa mielikuvituksellisesta tarinasta. Kannessa kirjasta käytetään luonnehdintaa neonoir hardboiled. Se ei sano minulle oikein mitään, yhtä hyvin voisi puhua törkyviihteestä. Pystyn helposti luettelemaan tästä omakustanteesta monta virhettä ja vikaa. Oikoluku on tehty sinne päin, perinteistä rakennetta tai juonen kaarta löytyy vain nimeksi ja dekkariksi väittäisin teosta juoneltaan heppoiseksi. Lukijaa ei missään vaiheessa haasteta älyllisesti, vaan hänet pidetään toisteisuuden avulla pikemminkin edellä kuin jäljessä siitä mitä tapahtuu ja miksi. Korhosen tekstit sopinevatkin parhaiten äänikirjoina kulutettavaksi. Teoksessa viehätti anteeksipyytelemätön ja energinen remellys, josta paistaa läpi silkka kirjoittamisen riemu. Kulahtaneiden sanontojen vastapainoksi tekstistä löytyy myös oivaltavia sutkauksia. Teksti on jaettu päiväkirjamaisiksi lyhyiksi kohtauksiksi ja on siten äärettömän helposti lähestyttävä. "Aina voi lukea vielä pari sivua lisää." Ajoittain yli lyövät seksi- ja väkivaltakohtaukset saavat miettimään, miksi pidin tästä enemmän kuin aiemmin lukemani ”taidekirjan” vastaavista ällötyksistä. Lienee makuasia.

Pikkutyttö Natsuki kohtaa kotona fyysista ja henkistä pahoinpitelyä. Koulussa pedagogi paljastuu ikävällä tavalla pedariksi. Leikkaus aikuisuuteen ja netistä löytyneeseen, sopimuspohjaiseen parisuhdekulissiin. Aviomies Tomoomi ei kyseenalaista Natsukin juttuja siitä miten hän on Pohapipinpobopia -planeetan muukalainen, vaan lähtee innolla mukaan alien-hörhöilyyn, johon päähenkilöt sitten loppukirjan mittaan hakevat edes jotenkin loogiseksi venyvää selitystä. Natsuki ja Toomomi eivät suinkaan ole ainoat joiden kaltoin kohtelua lapsena kirjassa kuvataan. Päähenkilöiden mummola maalla, Akishinan korkeilla vuorilla, ja sen edustama maalaiselämä kuvataan synkän, pakonomaisen kaupunkielämän vastakohtana. Kaiken tarkoitus lienee kyseenalaistaan japanilaisen, tai miksei länsimaisenkin yhteiskunnan tiukkoja normeja ja niitä vaalivien taviksien valintaa. Länsimaisen lukijan on vaikea ymmärtää vaihtoehdottomuus ja erilaisten keskiteiden puute, johon Muratan teos nojaa. Siinä missä samaa teemaa käsittelevä kirjailijan aiemmin suomennettu Lähikaupan nainen onnistuu hienovaraisen absurdissa ulkopuolisuuden kuvauksessaan, keinoiltaan äärimmäinen Maan asukit päätyy hedelmättömään umpikujaan. Sinänsä kekseliästä, mutta ällöttävää loppuratkaisua pidin juonitasolla epäuskottavana. Kannen ja tekijän edellisen perusteella odotin lukea oivaltavan hassua normien ja käyttäytymissääntöjen kyseenalaistamista, ja sitä kautta lempeämpää kritiikkiä. Kirja osoittautui kuitenkin sisäänpäinkääntyneeksi, synkäksi ja sokeeraavaksi. Ilmeisesti Japanissa mielenterveyspalvelut ovat vielä huonommissa kantimissa kuin Suomessa.

Oman käden kautta lähteneen Lahtelan testamentti vakuuttaa näin keskeneräisenäkin. Jälkisanoissaan Pekka Tarkka paljastaa että kirja on tekijän ensimmäinen versio, koska toisen version käsikirjoitus ei ehtinyt edetä paljon alkua pidemmälle. Puolivälin käännekohta näkyy selkeimmin näkökulman muutoksena. Nimettömäksi jäävä kertoja, omien sanojensa mukaan kotiarestiin jonnekin pohjoiselle lumiaavalle eristetty entinen hallitsija, laajentaa perspektiiviään. Alkuosa on sarkastisen filosofinen. Miten ihminen voi päätyä yksinvaltiaaksi ja mitä valta lopulta on? Loppuosassa ex-hallitsija kertaa elämänsä tapahtumia ja esittelee lähipiiriään, ministeristöään ja seuraajiensa toimia, sekä sitä miten kaikki vehkeily suuremmassa kuvassa heijastuu myös maailmanpolitiikkaan. Viitteitä löytyy niin Hitleriin, Staliniin, Aminiin kuin moneen muuhunkin hirmuhallitsijaan. Kirjan päähenkilö on tavallaan ne kaikki Trumpit ja Putinit, pragmaattisuudessaan lapsellinen, mutta yhtä kaikki poliittinen ja kammottava – olematta kuitenkaan ällöttävä. Hallitsijan absurdius toi mieleen Kafkan tekstit, eikä Camus'n Sivullinenkaan ole kaukana. Kirja ikään kuin hiipui loppuunsa. En tiedä olisiko Lahtelan ollut edes mahdollista jatkaa alun timanttisella linjalla aivan loppuun asti? Hämmästyttävästi hän saa yli sivun mittaiset virkkeensä toimimaan. Tähän kirjaan lienee käytetty Gummeruksen painon kaksoipisteitä ainakin kymmenen vuoden kiintiön verran. Kaiken huippuna mukana tekstimassassa oli jossain kohtaa muutama lause, joiden perusteella kertoja saattaakin olla vain klassinen suuruudenhullu, joka viettää aikaa ja kirjoittelee fantasiaansa auki mielisairaalaan suljettuna???

Katsotaan sata vuotta tulevaisuuteen, joka on rakennettu uskottavasti tiedeuutisista ja nykyarjesta tuttuja ilmiöitä kehittelemällä. Laihon romaani sijoittuu puolitettuun maailmaan. Itä ja Länsi ovat jakaneet keskenään jopa kaukaiset taivaankappaleet. Polyamoria on normi ja monogamia kummastus. Piilolinsseihin istutettu tekoäly ja erilaiset robotit ohjavat ihmisiä arjessa. Kielimalli on jopa luonut Lännen tärkeimmän uskonkappaleen. Tajuntaa laajentavia huumeita käytetään laajasti samalla kun nautitaan kansalaispalkkaa. Lännen ihimisille myydään elämysmatkoja Marsiin, jonka maankaltaistus on kantanut sen verran hedelmää, että siellä pystyy hengittämään ja hyppelehtimään erikoisasussa. Virkistävästi tulevaisuusvisio on lähempänä utopiaa kuin dystopiaa.

Kirjan ydinjoukko koostuu ensin kuudesta, sitten seitsemästä ja lopulta kahdeksasta tyypistä. Sateenkaareva päähenkilö, Lea jolla on isovanhempien kautta suomalaiset, juuret päättää lähteä Marsiin toipumaan erosta ja etsimään itseään. Alussa suurin osa hahmoista esitellään melko tarkasti, kullakin on syynsä lähteä matkalle koettelemaan rajojaan. Lukijan näkökulmasta ajalle tyypillinen uusavuttomuus latistaa kuitenkin juonta. Mars tapahtumapaikkana ei ole lopulta mitenkään oleellinen loppuratkaisun kannalta. Epäselväksi jää, onko kirjan nimeen liittyvä ”uusraamattu” Ikipuun aamu, todellinen kirja vaiko päähenkilön keksintöä?

Laiho uskaltaa kirjoittaa merkityksellisyyden etsimisestä ja elämän tarkoituksesta. Päähenkilö tosiaan kasvaa ja kypsyy kirjan mittaan. Teosta on vaikea arvostella paljastamatta sen loppua, mutta veikkaisin että useimpia kirjailijan ratkaisu harmittaa. Olen havaitsevinani teoksessa useita eri genrejä. Yritin lukea Hämärän laulua scifinä, liepeessä sitä kuvataan trilleriksi, mutta mukana on myös aimo annos New Age -henkistä horinaa sekä jonkin verran parisuhteilua.