Reviews and Comments

Tytön haaveena oli päästä Mongoliaan katsomaan vanhoja kalliopiirroksia. Hän matkustaa junalla läpi Venäjän. Junan hytti osoittautuu turvallisen tilan vastakohdaksi kun matkakumppanina on, mies, viittäkymppiä lähestyvä rääväsuinen juoppo. Alusta loppuun asti väkivallan uhka sekoittuu absurdiin, tragikoomiseen todellisuuteen. Hytti nro6 on niin hyvä että siitä on vaikea sanoa mitään. Kuten Pekka Pesonen pokkarin liepeessä toteaa, Jobin kirjan lauseet: "Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui." ovat Liksomin kirjan ydintä. Päähenkilö muistelee Moskovassa viettämäänsä aikaa ja se selittää osin sitä, miksi hän ylipäätään on ryhtynyt tähän järjettömyyteen. Hyvien seikkailukertomusten tapaan kirja vaikuttaa liioitellulta, pysyen kuitenkin nipin napin toden rajamailla. Lukukokemus olisi varmasti vaisumpi ellen olisi ehtinyt käydä muutamaan otteeseen Neuvostoliitossa ja tuntisi vaikkapa kirjassa kuvattuja ajopelejä.

Alkuasetelman synnyttämä jännite hukkuu kirjan edetessä turhien detaljien paljouteen. Kirjan tärkein henkilö, ainoa jota kuvataan tarkemmin, jää etäiseksi. Tunteista kertominen on minimissä, puhumattakaan että vihjattaisiin romanttisiin kiemuroihin. Pakkanen ei missään vaiheessa päästänyt esikoisteoksestaan tuttua huumoria pilkahtamaan esiin ja tämä oli siksikin pettymys. Tarinassa on säästeliäästi mukana outoutta ja kummaa, mutta ainakin minä hämmennyin tästä sellaisella tavalla, jota kirjoittaja tuskin toivoisi.

Pisteet siitä että ei ole menty helpoimman, eli minäkertojan kautta. Muutenkin teksti on sujuvaa. Omakustanteille tyypilliset kirjoitus- ja painovirheet voisi antaa anteeksi, jos kirjan rakenne toimisi ja tekstimassa perustelisi itsensä. Sekavan ja vääriä kysymyksiä herättävän lopetuksen kruunaa clifhangeri. Se ja tähänastisen kehittelyn onnahtelu ei kuitenkaan houkuttele jatkamaan saagan parissa.

Mäkelän kirja yhdistää hienosti omaelämäkerrallisuuden ja kirjoittajan, kiinnostavasti erilaiset työurat kirjojen parissa. Painottuen kuitenkin jälkimmäiseen. Kirja vaikuttaa rehelliseltä ja vinkkaa vai vihkaa Mäkelän ihailemien klassikkojen pariin. Tuntuu kuitenkin, kuin tätä olisi puoli väkisin ja vasta kustannusprosessin loppuvaiheessa yritetty sorvata myös jonkinlaiseksi kirjoittajan oppaaksi. Niin väkinäiseltä 30 sivun mittainen epilogi vaikuttaa. Siihenkin sisältyy kuitenkin hyviä huomioita. Tyyli vain on hieman eri kuin kirjan alkupäässä.

Kun muuten teksti on hiotttua, sivun 99 lopussa lause: "Päätös on pitänyt, se on varmuudella viisain teko minkä elämässäni olen tehnyt." pistää väkisinkin silmään.

Wells kirjoittaa viihdyttävää, mielikuvituksekasta ja kevyttä scifiä. Vauhdikas juoni ei kompastele tapahtumien epäloogisuuksiin. Sarkastinen SecUnit viehättää ilmeisen monia. Sen ajatuksenjuoksu tuokin hauskasti esiin ihmisille tyypillisiä piirteitä. Robotti jaksaa ihmetellä ihmisten typerää käytöstä, samalla kun se itse yrittää naamioitua mahdollisimman ihmismäiseksi. Juoni poikkesi varsin paljon sarjan ykkösosasta. Botti oli jättänyt taakseen aiemmin tavatut ihmiset, eikä ystäväpiiri tässäkään varsinaisesti kartu.

Teos on nopealukuinen ja myöhemmin tehty osien 1 ja 2 pakkaaminen yksiin kansiin puolustaa ratkaisuna paikkaansa.

Liimatta pohdiskelee kaikkea mahdollista, jolkotellen puoli luonnottomasti aiheesta toiseen. Teksti ponnistaa syvältä miehen kiinnostuksen kohteista ja laajoista yleistiedoista. Nokkelan kaupallisesti nimetyssä kirjassa nostetaan erilaiset populaarikulttuurin kuriositeetit ja kasarilapsuus arvoon arvaamattomaan. Radiopakinoina aiemmin ilmestyneet, toisiinsa liittymättömät jutut on muokattu jonkinlaisiksi ylipitkiksi kolumneiksi, joihin on ripoteltu sekaan aforismeja. Paikoitellen tunnistin tekstin omaääniseksi, ja lueskelin Liimatan johtopäätöksiä mielikseni, mutta välillä tuntui että saman ajan voisin yhtä hyvin käyttää googlailuun tai itseäni kiinnostavissa Wikipedia-artikkeleissa hyppelyyn.

Weir oli ottanut päähenkilöksi nuoren naisen joka kuulosti aivan hänen aiemman Yksin Marsissa -menestyskirjan sankarilta, Mark Watneylta. Watneylle räävittömyys ja lukijan suora puhuttelu tavallaan sopi. Olihan hän yksin, vailla toivoa selviämisestä. Tässä tämän tyylikeinon oli ilmeisesti tarkoitus antaa Jasmine Basharasta (26v.) räväkkä kuva. Alatyyliset jutut ja Mars kirjasta tuttu ”huono”, väkisin väännetty huumori lähinnä kuitenkin ärsyttivät. Hyvää oli edelleen realismin tuntu ja tapahtumien jonkin asteinen uskottavuus, vaikka mielikuvituksekkaita juonenkäänteitä piisasi koko tarinan matkalle. En aivan osta Weirin maalaamaa kuvaa tulevaisuuden kuukaupungista, Artemiksesta, enkä kyllä Kuussa varttuneen Jazzin olemustakaan. Jännitys ja vauhti teki kirjasta häpeämättömän viihdepaketin. Astronauttien kannalta ikävä kuupöly, regoliitti ja ilmalukoissa temppuilu, oli monessa kohtaa huolella kuvattu ongelma - kunnes asia lopun pinnistyksessä hieman unohtui. Weir ei anna lukijan hetkeksikään unohtaa sitä miten seksikästä elämä päähenkilö "Jazzin" nahoissa on. Oliko siinä kyse hieman nihkeästä miehen katseesta, vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa asia alkoi ärsyttää.

Pohjattoman surullista tilitystä. Minäkertoja, kirjailija rypee vuoden verran masennuksessa ja muistelee isäänsä. Äitikin suree. Vaimo sentään yrittää elää normaalia elämää. Pätevästi sanoitettu, mutta turhan suppea romaani. Tammisen muista teoksista tuttu melankolia ja elämän koomisuutta ymmärtävä viisaus on vaihtunut silkkaan synkyyden jumiin.

Ilmaisena omakustanne-e-kirjana taipaleensa aloittanut The Martian on maineensa veroinen, vetävä scifi-pläjäys. Tieteen ja fiktion täydellinen yhdistelmä. Pyrkimys realistisuuteen ja äärimmäinen avaruusnörtteily kantaa hedelmää, vaikka aivan kaikkia tarinan teknisiä fiboja kirjailija ei ole matkan varrella onnistukaan fiksaamaan . Eikä niitä ollut kai tarkoituskaan paikata. Vetävä draama on kuitenkin tärkeintä. Päähenkilön hurtti huumori ja muu henkilökuvaus kruunaavat kokonaisuuden. Mietin pitkään voiko lähes puhtaasti viihteelliselle kirjalle antaa viittä tähteä?

Tämän yhden kirjan perusteella Achebea voisi luonnehtia Afrikan Kalle Päätaloksi. Hän kertoo tylsästi mielenkiintoisesta aiheesta, Nigerian Igbo-heimon kulttuurista ja siitä miten valkoinen mies valloitti Nigerialaiskylät. Lukijan eteen marssitetaan rutkasti sellaista porukkaa, joilla ei tarinan kannalta ole juurikaan merkitystä. Teos saattaa tuntua raskaalta sillä rakenne ei noudattele länsimaista kerrontaperinnettä. Ansiokkaasti Achebe jättää kaunistelematta, eli kuvaa myös hahmojen ja viidakkoelämän kyseenalaisia puolia.

Takakannessa tätä kuvataan "tummaksi" eli jotenkin synkäksi romaaniksi. Mutta ei tämä minusta kovin synkkä ollut. Pikemminkin päähenkilö oli positiivinen hahmo. Tapahtumat toki näin 100 vuotta kirjoitushetken jälkeen tuntuvat ehkä vieläkin absurdimmilta kuin mitä ne omana aikanaan olivat. WWI:n veteraani jatkaa elämäänsä tyytyväisenä, joskin jalkapuolena. Miesnäkökulmaa ja pienen ihmisen aatoksia. Sodanjälkeisessä puutteessa elämistä, byrokratinan kiemuroita. Muutama hieno lause (joita en tullut poimineeksi muistiin). Loppu lähti kyllä hieman laukalle. Jos Westin Iisi miljoona tai Kafkan jutut maistuvat, tämä solahtaa hyvin samaan osastoon.