User Profile

Oman käden kautta lähteneen Lahtelan testamentti vakuuttaa näin keskeneräisenäkin. Jälkisanoissaan Pekka Tarkka paljastaa että kirja on tekijän ensimmäinen versio, koska toisen version käsikirjoitus ei ehtinyt edetä paljon alkua pidemmälle. Puolivälin käännekohta näkyy selkeimmin näkökulman muutoksena. Nimettömäksi jäävä kertoja, omien sanojensa mukaan kotiarestiin jonnekin pohjoiselle lumiaavalle eristetty entinen hallitsija, laajentaa perspektiiviään. Alkuosa on sarkastisen filosofinen. Miten ihminen voi päätyä yksinvaltiaaksi ja mitä valta lopulta on? Loppuosassa ex-hallitsija kertaa elämänsä tapahtumia ja esittelee lähipiiriään, ministeristöään ja seuraajiensa toimia, sekä sitä miten kaikki vehkeily suuremmassa kuvassa heijastuu myös maailmanpolitiikkaan. Viitteitä löytyy niin Hitleriin, Staliniin, Aminiin kuin moneen muuhunkin hirmuhallitsijaan. Kirjan päähenkilö on tavallaan ne kaikki Trumpit ja Putinit, pragmaattisuudessaan lapsellinen, mutta yhtä kaikki poliittinen ja kammottava – olematta kuitenkaan ällöttävä. Hallitsijan absurdius toi mieleen Kafkan tekstit, eikä Camus'n Sivullinenkaan ole kaukana. Kirja ikään kuin hiipui loppuunsa. En tiedä olisiko Lahtelan ollut edes mahdollista jatkaa alun timanttisella linjalla aivan loppuun asti? Hämmästyttävästi hän saa yli sivun mittaiset virkkeensä toimimaan. Tähän kirjaan lienee käytetty Gummeruksen painon kaksoipisteitä ainakin kymmenen vuoden kiintiön verran. Kaiken huippuna mukana tekstimassassa oli jossain kohtaa muutama lause, joiden perusteella kertoja saattaakin olla vain klassinen suuruudenhullu, joka viettää aikaa ja kirjoittelee fantasiaansa auki mielisairaalaan suljettuna???

@miolann En edes muista, mut varmaan niissä oli vähän miesnäkökulmaa. Musta se koko tapahtumien tausta, tuho, oli niin järkyttävä, että ihmissuhdesäädöt toimi hieman keventävänä.:-) Rhinehartin Noppamiehen luin vajaa 30 vuotta sitten. Sekin oli omana aikanaan varsin mielenkiintoinen.

Katsotaan sata vuotta tulevaisuuteen, joka on rakennettu uskottavasti tiedeuutisista ja nykyarjesta tuttuja ilmiöitä kehittelemällä. Laihon romaani sijoittuu puolitettuun maailmaan. Itä ja Länsi ovat jakaneet keskenään jopa kaukaiset taivaankappaleet. Polyamoria on normi ja monogamia kummastus. Piilolinsseihin istutettu tekoäly ja erilaiset robotit ohjavat ihmisiä arjessa. Kielimalli on jopa luonut Lännen tärkeimmän uskonkappaleen. Tajuntaa laajentavia huumeita käytetään laajasti samalla kun nautitaan kansalaispalkkaa. Lännen ihimisille myydään elämysmatkoja Marsiin, jonka maankaltaistus on kantanut sen verran hedelmää, että siellä pystyy hengittämään ja hyppelehtimään erikoisasussa. Virkistävästi tulevaisuusvisio on lähempänä utopiaa kuin dystopiaa.

Kirjan ydinjoukko koostuu ensin kuudesta, sitten seitsemästä ja lopulta kahdeksasta tyypistä. Sateenkaareva päähenkilö, Lea jolla on isovanhempien kautta suomalaiset, juuret päättää lähteä Marsiin toipumaan erosta ja etsimään itseään. Alussa suurin osa hahmoista esitellään melko tarkasti, kullakin on syynsä lähteä matkalle koettelemaan rajojaan. Lukijan näkökulmasta ajalle tyypillinen uusavuttomuus latistaa kuitenkin juonta. Mars tapahtumapaikkana ei ole lopulta mitenkään oleellinen loppuratkaisun kannalta. Epäselväksi jää, onko kirjan nimeen liittyvä ”uusraamattu” Ikipuun aamu, todellinen kirja vaiko päähenkilön keksintöä?

Laiho uskaltaa kirjoittaa merkityksellisyyden etsimisestä ja elämän tarkoituksesta. Päähenkilö tosiaan kasvaa ja kypsyy kirjan mittaan. Teosta on vaikea arvostella paljastamatta sen loppua, mutta veikkaisin että useimpia kirjailijan ratkaisu harmittaa. Olen havaitsevinani teoksessa useita eri genrejä. Yritin lukea Hämärän laulua scifinä, liepeessä sitä kuvataan trilleriksi, mutta mukana on myös aimo annos New Age -henkistä horinaa sekä jonkin verran parisuhteilua.

Tytön haaveena oli päästä Mongoliaan katsomaan vanhoja kalliopiirroksia. Hän matkustaa junalla läpi Venäjän. Junan hytti osoittautuu turvallisen tilan vastakohdaksi kun matkakumppanina on, mies, viittäkymppiä lähestyvä rääväsuinen juoppo. Alusta loppuun asti väkivallan uhka sekoittuu absurdiin, tragikoomiseen todellisuuteen. Hytti nro6 on niin hyvä että siitä on vaikea sanoa mitään. Kuten Pekka Pesonen pokkarin liepeessä toteaa, Jobin kirjan lauseet: "Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui." ovat Liksomin kirjan ydintä. Päähenkilö muistelee Moskovassa viettämäänsä aikaa ja se selittää osin sitä, miksi hän ylipäätään on ryhtynyt tähän järjettömyyteen. Hyvien seikkailukertomusten tapaan kirja vaikuttaa liioitellulta, pysyen kuitenkin nipin napin toden rajamailla. Lukukokemus olisi varmasti vaisumpi ellen olisi ehtinyt käydä muutamaan otteeseen Neuvostoliitossa ja tuntisi vaikkapa kirjassa kuvattuja ajopelejä.

Alkuasetelman synnyttämä jännite hukkuu kirjan edetessä turhien detaljien paljouteen. Kirjan tärkein henkilö, ainoa jota kuvataan tarkemmin, jää etäiseksi. Tunteista kertominen on minimissä, puhumattakaan että vihjattaisiin romanttisiin kiemuroihin. Pakkanen ei missään vaiheessa päästänyt esikoisteoksestaan tuttua huumoria pilkahtamaan esiin ja tämä oli siksikin pettymys. Tarinassa on säästeliäästi mukana outoutta ja kummaa, mutta ainakin minä hämmennyin tästä sellaisella tavalla, jota kirjoittaja tuskin toivoisi.

Pisteet siitä että ei ole menty helpoimman, eli minäkertojan kautta. Muutenkin teksti on sujuvaa. Omakustanteille tyypilliset kirjoitus- ja painovirheet voisi antaa anteeksi, jos kirjan rakenne toimisi ja tekstimassa perustelisi itsensä. Sekavan ja vääriä kysymyksiä herättävän lopetuksen kruunaa clifhangeri. Se ja tähänastisen kehittelyn onnahtelu ei kuitenkaan houkuttele jatkamaan saagan parissa.

Mäkelän kirja yhdistää hienosti omaelämäkerrallisuuden ja kirjoittajan, kiinnostavasti erilaiset työurat kirjojen parissa. Painottuen kuitenkin jälkimmäiseen. Kirja vaikuttaa rehelliseltä ja vinkkaa vai vihkaa Mäkelän ihailemien klassikkojen pariin. Tuntuu kuitenkin, kuin tätä olisi puoli väkisin ja vasta kustannusprosessin loppuvaiheessa yritetty sorvata myös jonkinlaiseksi kirjoittajan oppaaksi. Niin väkinäiseltä 30 sivun mittainen epilogi vaikuttaa. Siihenkin sisältyy kuitenkin hyviä huomioita. Tyyli vain on hieman eri kuin kirjan alkupäässä.

Kun muuten teksti on hiotttua, sivun 99 lopussa lause: "Päätös on pitänyt, se on varmuudella viisain teko minkä elämässäni olen tehnyt." pistää väkisinkin silmään.

Wells kirjoittaa viihdyttävää, mielikuvituksekasta ja kevyttä scifiä. Vauhdikas juoni ei kompastele tapahtumien epäloogisuuksiin. Sarkastinen SecUnit viehättää ilmeisen monia. Sen ajatuksenjuoksu tuokin hauskasti esiin ihmisille tyypillisiä piirteitä. Robotti jaksaa ihmetellä ihmisten typerää käytöstä, samalla kun se itse yrittää naamioitua mahdollisimman ihmismäiseksi. Juoni poikkesi varsin paljon sarjan ykkösosasta. Botti oli jättänyt taakseen aiemmin tavatut ihmiset, eikä ystäväpiiri tässäkään varsinaisesti kartu.

Teos on nopealukuinen ja myöhemmin tehty osien 1 ja 2 pakkaaminen yksiin kansiin puolustaa ratkaisuna paikkaansa.

Liimatta pohdiskelee kaikkea mahdollista, jolkotellen puoli luonnottomasti aiheesta toiseen. Teksti ponnistaa syvältä miehen kiinnostuksen kohteista ja laajoista yleistiedoista. Nokkelan kaupallisesti nimetyssä kirjassa nostetaan erilaiset populaarikulttuurin kuriositeetit ja kasarilapsuus arvoon arvaamattomaan. Radiopakinoina aiemmin ilmestyneet, toisiinsa liittymättömät jutut on muokattu jonkinlaisiksi ylipitkiksi kolumneiksi, joihin on ripoteltu sekaan aforismeja. Paikoitellen tunnistin tekstin omaääniseksi, ja lueskelin Liimatan johtopäätöksiä mielikseni, mutta välillä tuntui että saman ajan voisin yhtä hyvin käyttää googlailuun tai itseäni kiinnostavissa Wikipedia-artikkeleissa hyppelyyn.

Weir oli ottanut päähenkilöksi nuoren naisen joka kuulosti aivan hänen aiemman Yksin Marsissa -menestyskirjan sankarilta, Mark Watneylta. Watneylle räävittömyys ja lukijan suora puhuttelu tavallaan sopi. Olihan hän yksin, vailla toivoa selviämisestä. Tässä tämän tyylikeinon oli ilmeisesti tarkoitus antaa Jasmine Basharasta (26v.) räväkkä kuva. Alatyyliset jutut ja Mars kirjasta tuttu ”huono”, väkisin väännetty huumori lähinnä kuitenkin ärsyttivät. Hyvää oli edelleen realismin tuntu ja tapahtumien jonkin asteinen uskottavuus, vaikka mielikuvituksekkaita juonenkäänteitä piisasi koko tarinan matkalle. En aivan osta Weirin maalaamaa kuvaa tulevaisuuden kuukaupungista, Artemiksesta, enkä kyllä Kuussa varttuneen Jazzin olemustakaan. Jännitys ja vauhti teki kirjasta häpeämättömän viihdepaketin. Astronauttien kannalta ikävä kuupöly, regoliitti ja ilmalukoissa temppuilu, oli monessa kohtaa huolella kuvattu ongelma - kunnes asia lopun pinnistyksessä hieman unohtui. Weir ei anna lukijan hetkeksikään unohtaa sitä miten seksikästä elämä päähenkilö "Jazzin" nahoissa on. Oliko siinä kyse hieman nihkeästä miehen katseesta, vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa asia alkoi ärsyttää.

Helena Vehkaojan toimittama tai yhdessä Karjalaisen kanssa kirjoittama vaalikirja. Erikoinen yhdistelmä yksityistä ja yleistä, jopa niin että tuli tunne että Karjalainen ei olisi pitänyt päiväkirjaa(?). Poissa on kaikenlainen tylsä jaarittelu ja poliittinen kahnaus. Yleistajuisuus ja suomettumisen ajan Suomen tilaa avaava sekä tapahtumia kiteyttävä tyyli kantaa hienosti vielä 45 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Karjalainen on jäänyt historiaan lähinnä tankero-vitsien hahmona ja muovikasseineen lentokentällä sekoilevana Kekkosen varjona. On piristävää lukea tapahtumista hänen näkökulmastaan. Henkilöhistorian ja politiikan turhien kiemuroiden sivuuttaminen on sekä kirjan vahvuus että heikkous. Julkisuudessa käynyt poliittinen loanheitto alkoi toden teolla vasta myöhemmin, äityen jopa selkäänpuukotuksiksi. Karjalaisella itsellään suhde neuvostoliittolaisiin oli sekä vahvuus että heikkous, loputon reissaaminen itänaapuriin ja Kekkosen bileisiin osallistuminen vaati ankaran veronsa alkoholismin muodossa. Nopeasti heti teoksen ilmestymisen jälkeen Karjalaiselta meni ura ja terveys.

Kun vyön alla on muun muassa EEC, EFTA, ETYK, SEV, KEVSOS, pitkä ura Suomen pankissa sekä kausia Suomen pääministerinä, on selvää että ilman ahkeruutta ja omistautumista ei tällaisiin saavutuksiin ylletä. Kirja saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat menneet hieman toisin ja Karjalaisesta olisi tullut uusi Kekkonen? Miksei Karjalaisesta ole tehty elokuvaa!?