Reviews and Comments

Tytön haaveena oli päästä Mongoliaan katsomaan vanhoja kalliopiirroksia. Hän matkustaa junalla läpi Venäjän. Junan hytti osoittautuu turvallisen tilan vastakohdaksi kun matkakumppanina on, mies, viittäkymppiä lähestyvä rääväsuinen juoppo. Alusta loppuun asti väkivallan uhka sekoittuu absurdiin, tragikoomiseen todellisuuteen. Hytti nro6 on niin hyvä että siitä on vaikea sanoa mitään. Kuten Pekka Pesonen pokkarin liepeessä toteaa, Jobin kirjan lauseet: "Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui." ovat Liksomin kirjan ydintä. Päähenkilö muistelee Moskovassa viettämäänsä aikaa ja se selittää osin sitä, miksi hän ylipäätään on ryhtynyt tähän järjettömyyteen. Hyvien seikkailukertomusten tapaan kirja vaikuttaa liioitellulta, pysyen kuitenkin nipin napin toden rajamailla. Lukukokemus olisi varmasti vaisumpi ellen olisi ehtinyt käydä muutamaan otteeseen Neuvostoliitossa ja tuntisi vaikkapa kirjassa kuvattuja ajopelejä.

Alkuasetelman synnyttämä jännite hukkuu kirjan edetessä turhien detaljien paljouteen. Kirjan tärkein henkilö, ainoa jota kuvataan tarkemmin, jää etäiseksi. Tunteista kertominen on minimissä, puhumattakaan että vihjattaisiin romanttisiin kiemuroihin. Pakkanen ei missään vaiheessa päästänyt esikoisteoksestaan tuttua huumoria pilkahtamaan esiin ja tämä oli siksikin pettymys. Tarinassa on säästeliäästi mukana outoutta ja kummaa, mutta ainakin minä hämmennyin tästä sellaisella tavalla, jota kirjoittaja tuskin toivoisi.

Pisteet siitä että ei ole menty helpoimman, eli minäkertojan kautta. Muutenkin teksti on sujuvaa. Omakustanteille tyypilliset kirjoitus- ja painovirheet voisi antaa anteeksi, jos kirjan rakenne toimisi ja tekstimassa perustelisi itsensä. Sekavan ja vääriä kysymyksiä herättävän lopetuksen kruunaa clifhangeri. Se ja tähänastisen kehittelyn onnahtelu ei kuitenkaan houkuttele jatkamaan saagan parissa.

Mäkelän kirja yhdistää hienosti omaelämäkerrallisuuden ja kirjoittajan, kiinnostavasti erilaiset työurat kirjojen parissa. Painottuen kuitenkin jälkimmäiseen. Kirja vaikuttaa rehelliseltä ja vinkkaa vai vihkaa Mäkelän ihailemien klassikkojen pariin. Tuntuu kuitenkin, kuin tätä olisi puoli väkisin ja vasta kustannusprosessin loppuvaiheessa yritetty sorvata myös jonkinlaiseksi kirjoittajan oppaaksi. Niin väkinäiseltä 30 sivun mittainen epilogi vaikuttaa. Siihenkin sisältyy kuitenkin hyviä huomioita. Tyyli vain on hieman eri kuin kirjan alkupäässä.

Kun muuten teksti on hiotttua, sivun 99 lopussa lause: "Päätös on pitänyt, se on varmuudella viisain teko minkä elämässäni olen tehnyt." pistää väkisinkin silmään.

Wells kirjoittaa viihdyttävää, mielikuvituksekasta ja kevyttä scifiä. Vauhdikas juoni ei kompastele tapahtumien epäloogisuuksiin. Sarkastinen SecUnit viehättää ilmeisen monia. Sen ajatuksenjuoksu tuokin hauskasti esiin ihmisille tyypillisiä piirteitä. Robotti jaksaa ihmetellä ihmisten typerää käytöstä, samalla kun se itse yrittää naamioitua mahdollisimman ihmismäiseksi. Juoni poikkesi varsin paljon sarjan ykkösosasta. Botti oli jättänyt taakseen aiemmin tavatut ihmiset, eikä ystäväpiiri tässäkään varsinaisesti kartu.

Teos on nopealukuinen ja myöhemmin tehty osien 1 ja 2 pakkaaminen yksiin kansiin puolustaa ratkaisuna paikkaansa.

Liimatta pohdiskelee kaikkea mahdollista, jolkotellen puoli luonnottomasti aiheesta toiseen. Teksti ponnistaa syvältä miehen kiinnostuksen kohteista ja laajoista yleistiedoista. Nokkelan kaupallisesti nimetyssä kirjassa nostetaan erilaiset populaarikulttuurin kuriositeetit ja kasarilapsuus arvoon arvaamattomaan. Radiopakinoina aiemmin ilmestyneet, toisiinsa liittymättömät jutut on muokattu jonkinlaisiksi ylipitkiksi kolumneiksi, joihin on ripoteltu sekaan aforismeja. Paikoitellen tunnistin tekstin omaääniseksi, ja lueskelin Liimatan johtopäätöksiä mielikseni, mutta välillä tuntui että saman ajan voisin yhtä hyvin käyttää googlailuun tai itseäni kiinnostavissa Wikipedia-artikkeleissa hyppelyyn.

Weir oli ottanut päähenkilöksi nuoren naisen joka kuulosti aivan hänen aiemman Yksin Marsissa -menestyskirjan sankarilta, Mark Watneylta. Watneylle räävittömyys ja lukijan suora puhuttelu tavallaan sopi. Olihan hän yksin, vailla toivoa selviämisestä. Tässä tämän tyylikeinon oli ilmeisesti tarkoitus antaa Jasmine Basharasta (26v.) räväkkä kuva. Alatyyliset jutut ja Mars kirjasta tuttu ”huono”, väkisin väännetty huumori lähinnä kuitenkin ärsyttivät. Hyvää oli edelleen realismin tuntu ja tapahtumien jonkin asteinen uskottavuus, vaikka mielikuvituksekkaita juonenkäänteitä piisasi koko tarinan matkalle. En aivan osta Weirin maalaamaa kuvaa tulevaisuuden kuukaupungista, Artemiksesta, enkä kyllä Kuussa varttuneen Jazzin olemustakaan. Jännitys ja vauhti teki kirjasta häpeämättömän viihdepaketin. Astronauttien kannalta ikävä kuupöly, regoliitti ja ilmalukoissa temppuilu, oli monessa kohtaa huolella kuvattu ongelma - kunnes asia lopun pinnistyksessä hieman unohtui. Weir ei anna lukijan hetkeksikään unohtaa sitä miten seksikästä elämä päähenkilö "Jazzin" nahoissa on. Oliko siinä kyse hieman nihkeästä miehen katseesta, vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa asia alkoi ärsyttää.

Helena Vehkaojan toimittama tai yhdessä Karjalaisen kanssa kirjoittama vaalikirja. Erikoinen yhdistelmä yksityistä ja yleistä, jopa niin että tuli tunne että Karjalainen ei olisi pitänyt päiväkirjaa(?). Poissa on kaikenlainen tylsä jaarittelu ja poliittinen kahnaus. Yleistajuisuus ja suomettumisen ajan Suomen tilaa avaava sekä tapahtumia kiteyttävä tyyli kantaa hienosti vielä 45 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Karjalainen on jäänyt historiaan lähinnä tankero-vitsien hahmona ja muovikasseineen lentokentällä sekoilevana Kekkosen varjona. On piristävää lukea tapahtumista hänen näkökulmastaan. Henkilöhistorian ja politiikan turhien kiemuroiden sivuuttaminen on sekä kirjan vahvuus että heikkous. Julkisuudessa käynyt poliittinen loanheitto alkoi toden teolla vasta myöhemmin, äityen jopa selkäänpuukotuksiksi. Karjalaisella itsellään suhde neuvostoliittolaisiin oli sekä vahvuus että heikkous, loputon reissaaminen itänaapuriin ja Kekkosen bileisiin osallistuminen vaati ankaran veronsa alkoholismin muodossa. Nopeasti heti teoksen ilmestymisen jälkeen Karjalaiselta meni ura ja terveys.

Kun vyön alla on muun muassa EEC, EFTA, ETYK, SEV, KEVSOS, pitkä ura Suomen pankissa sekä kausia Suomen pääministerinä, on selvää että ilman ahkeruutta ja omistautumista ei tällaisiin saavutuksiin ylletä. Kirja saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat menneet hieman toisin ja Karjalaisesta olisi tullut uusi Kekkonen? Miksei Karjalaisesta ole tehty elokuvaa!?

Takakannessa tätä kuvataan "tummaksi" eli jotenkin synkäksi romaaniksi. Mutta ei tämä minusta kovin synkkä ollut. Pikemminkin päähenkilö oli positiivinen hahmo. Tapahtumat toki näin 100 vuotta kirjoitushetken jälkeen tuntuvat ehkä vieläkin absurdimmilta kuin mitä ne omana aikanaan olivat. WWI:n veteraani jatkaa elämäänsä tyytyväisenä, joskin jalkapuolena. Miesnäkökulmaa ja pienen ihmisen aatoksia. Sodanjälkeisessä puutteessa elämistä, byrokratinan kiemuroita. Muutama hieno lause (joita en tullut poimineeksi muistiin). Loppu lähti kyllä hieman laukalle. Jos Westin Iisi miljoona tai Kafkan jutut maistuvat, tämä solahtaa hyvin samaan osastoon.