User Profile

Totisesti moniulotteinen romaani! Tarinan lajityyppi on sinänsä vanha tuttu: kirjoja ja kirjallisuutta rakastava nuorimies saa tietää mystisestä mestariteoksesta, jonka vielä mystisempi kirjoittaja on kadonnut jäljettömiin, ja alkaa monenlaisiin paikkoihin ja tunnelmiin haarova salapoliisiseikkailu. Matkan varrella saadaan pohtia vaikka mitä: kolonialismia ja rasismia, eurooppalaisten ja afrikkalaisten identiteettiä, julmuuden eri ulottuvuuksia, kirjallisuuden ja kirjallisten piirien luonnetta, kirjailijana olemisen olemusta sekä paljon muuta.

Tuntuu siltä, että tämä pääsi ainakin omaan kirjalliseen kaanoniini.

Kirja "Viimeiset kotkat" kiinnitti huomion mökin kirjahyllyssä. Vuonna 1930 kirjoitetun teoksen sivuja koristaa suuri määrä kuvia. kulmakarvoja nostaa selvästi ilmasta otetut kuvat - onko ne otettu kuumailmapallosta vai lentokoneesta? Tuntui vaikealta uskoa että tuon ajan kaksitasojen avo-ohjaamoista otettiin kuvia.

Kirja alkaa kuvitteellisella tarinalla kuinka yksi viimeisistä kotkista päätyy ammutuksi. Kirjan perusteella ihmiset olivat sata vuotta sitten samanlaisia kuin nykyään. Edelleenkin monien mielestä kaikki pedot pitäisi tappaa.

Seuraavassa osassa kirjoittaja perustelee miksi Merikotkat pitää suojella. Hän kritisoi metsästystä huvin vuoksi ja linnunmunien keräilyä. Ja Enää 18 pesivää paria jäljellä Ruotsissa! Viesti meni perille, sillä kirjan perustamisen jälkeen merikotkat rauhoitettiin.

Loppukirjassa selviää, kuinka Berg onnistui kuvaamaan kotkia ilmasta käsin ja kotkien pesiä läheltä.

Wikipedian perusteella Berg Bengt oli melko ristiriitainen hahmo. Toisessa kupissa on ansiot luonnonsuojelutyössä ja dokumentaristina. Toisaalta hän oli Natsi (kuten sanoin, ihmiset oli sata vuotta sitten samanlaisia kuin nykyään) ja hyvää pataa Göringin ja Goebelsin kanssa..

Aika perus postapokalyptinen nykykirja, toisin sanoen ei yllättänyt oikein millään tavalla. Kohtukirjallisuudeksikin tätä varmaan voisi kutsua, siksi monta raskautta ja synnytystä tässä kuvataan.

Vähän väsähtänyt ja mekaanisen oloinen tarina. Joo, kukapa sitä ei ensirakkauttaan aina välillä muistelisi, mutta että jämähtää kelailemaan sitä koko loppuiäkseen siinä määrin, että päätyy sitten johonkin mielikuvituskaupunkiin. Ja se sukellusvenepojan osuus tarinasta oli suorastaan hohhoijaa.

Takakansi lupaa jännittävää mysteeriä: teinityttö katoaa neljäksi päiväksi — mitä ihmettä niiden päivien aikana tapahtui? Itse kirja on kuitenkin vain keski-ikäisen naisen kipuilua siitä, kuinka teinilapsen kanssa on ah niin vaikea elää, kun teinillä on — luoja paratkoon! — omaakin elämää. Lopulta koko neljän päivän katoaminen tuntuu vain vähän päälle liimatulta markkinointikikalta. Mutta joo, jälleen kerran brittikirjaa lukiessa huomasin miettiväni, että miksi hemmetissä brittien pitää tehdä kaikesta niin helvetin monimutkaista.