User Profile

Tanskalaisen Emma Holtenin Kuluerä käy terävästi läpi nykyaikaisen taloustieteen melko käsittämättömältäkin tuntuvaa heikkoutta ja järjen vastaisuutta. Todennäköisesti Holten on saanut kimmokkeen kirjan kirjoittamisellle Tanskassa käydystä keskustelusta, jossa aluksi todettiin naisten olevan yhteiskunnalle kuluerä. Kirja onkin hyvin perusteellinen feministisen taloustieteen kuvaus tanskalaisesta ympäristöstä.

Holten toteaa ihmisten olevan taloustieteelle kuin tatteja, jotka putkahtavat yhtäkkiä työmarkkinoille ja poistuvat sieltä panoksensa annettuaan. Ihmisen tehtävä on siis antaa laskettava panoksensa tuotantoon ja kuluttaa. Kaikki asiat, joita ei pystytä muuttamaan numeroiksi, ovat kuluja, joita pyritään minimoimaan. Vain numeroilla laskettavat asiat tuottavat arvoa. Tästä syystä hoiva käsitetään vain kuluksi, joka pyritään minimoimaan, vaikka annamme ja vastaanotamme jatkuvasti hoivaa toisillemme ja toisiltamme.

Erityisesti Holten ihmettelee taloustieteilijöiden pyrkimystä esittää tieteenalansa luonnontieteiden kaltaisena, vaikka talous on ihmisten yhteiskunnallista toimintaa. Me voimme organisoida taloutemme toisinkin. Mikään luonnonlaki ei määrää talouden organisoinnin periaatteita, vaikka taloustieteilijät toisin väittävätkin. Holten toteaa myöskin taloustieteen olevan täysin kyvytön ennustamaan talouden kehitystä ja tästä onkin paljon näyttöä viime vuosikymmenten talouskriiseistä.

Kirja on hyvin terävästi kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Välillä hiukan häiritsee Holtenin paasaava ja julistava ilmaisu, mutta ehkä se on ainoa tapa, jolla tällaisesta voi viestiä.

Tämä on niitä kirjoja, jotka jättävät lukijaan jäljen. Tai ainakin toivon, että jättää — sillä voihan olla, että juuri niihin, joilla olisi eniten opittavaa ihmisyydestä, tämä kirja ei vaikuta millään tavoin. Mutta me kaikki muut, jotka olemme täällä marginaalissa, me niin tiedämme ja tunnemme, mistä tässä on kyse.

Kerronnallisestikin kirja on varsin vakuuttava. Raumalle tyypillisen röyhkeillä pienillä kertojaäänivalinnoilla uudistetaan tapaa kirjoittaa romaania, ja kuitenkin juuri ne pienet valinnat ovat niin omaleimaisia, että jos joku muu niitä yrittäisi soveltaa, niin se näyttäisi heti kopioinnilta. Miten joku onnistuu samassa tempussa aina uudestaan?!

Mutta jos sisältöä vähän kommentoidaan, niin tässä on oikeastaan kaksi tarinaa lomittain, ja siirtymä ensimmäisestä tarinasta toiseen on sen verran tymäkkä, että kirjan tunnelma muuttuu melkoisesti. Ensin käydään melkein turistikierroksen kaltaisesti läpi Turun rakennuskantaa ja historiaa, ja kaikkea leimaa ihana turkulainen hirtehishuumori. Sitten sukelletaankin niin syviin syövereihin, että happi meinaa loppua joka sivulla. Ei missään tapauksessa ole mitään kevyttä luettavaa. Ja lopussa sitten tarinat nivotaan hienosti yhteen.

Ympärillämme tapahtuva hävitys on niin monitasoista. Hävitetään ihmisiä, luontoa ja historiaa, ja historiaa hävitettäessä hävitetään myös hävityksen historiaa. Jos kohta Turun vanhat talot olisikin säästetty, niin olisivatko ne kuitenkin kaikki myös hävityksen ja sorron muistomerkkejä?

Vakava sisältövaroituksen sana: kirjossa on rankkoja kuvauksia systemaattisesta rakenteellisesta väkivallasta.