User Profile

Opiskelin aikoinaan yliopistossa hieman kirjallisuustiedettä, mutta en päässyt siinä kovin pitkälle. Nyt olen palannut avoimeen yliopistoon kirjallisuustieteen pariin. Ensimmäisen johdantokurssin kurssikirjana on tämä klassikko 25 vuoden takaa. Muistan Lukijan ABC-kirjan hyvin opiskeluajoilta, jolloin muun muassa valvoin Tampereella kurssikirjalukusalia.

Alaotsikko lupaa kirjan olevan johdatus ”kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin”. Kuinka nykyinen on 25 vuotta sitten ilmestynyt kirja on hyvä kysymys, mutta paljoltihan tässä käsitellään kirjallisuudentutkimuksen perusteorioita, jotka kehiteltiin kymmeniä vuosia sitten, joten niiltä osin kirja lienee yhä relevantti. Suurta pätevyyttä tämän aiheen arviointiin minulla ei ole, mutta kun tätä kerran käytetään yhä yliopiston kurssikirjana – täydentäen toki uudemmalla materiaalilla – olettaisin, että tieto on sinänsä pätevää.

Teoksessa aloitetaan 1800-luvulta, jolloin kirjallisuustiede eriytyi omaksi tieteenalakseen. Romantiikan aika, kansallisuusaate ja positivismi johtivat biografisen kirjallisuudentutkimuksen syntyyn. Tässä teoriassa nojataan yhdenlaiseen ketjupäätelmään: suuret kirjailijat ovat tärkeitä, koska he ovat luoneet kansallisesti tai inhimillisesti merkittävän tuotannon, ja teokset puolestaan ovat tärkeitä, koska suuri kirjailija on ne luonut. Teoksilla ei ole niin väliä; tutkimus oli enemmän kiinnostunut suurten kirjailijoiden elämäkertatietojen pienimmistäkin hippusista.

Tällainen näkemys kuulostaa vähän pöljältä, joten ei ihme, että sen vastareaktioksi nousi uuskritiikki. Se on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kirjallisuudentutkimuksen teoria, jonka pääpaino on tekstissä itsessään. Menetelmänä oli lähiluku, äärimmäisen huolellinen ja yksityiskohtainen lukeminen. Tämä on niin raskasta, että tutkimussuunnan pääpaino oli ymmärrettävistä syistä runoudessa.

Venäläinen formalismi ja strukturalismi kiinnostuivat kirjallisuuden rakenteista. Mitä on se kirjallisuudellisuus, joka erottaa kirjallisuuden arkiviestinnästä? Venäläiset formalistit tarkastelivat erityisesti vieraannuttamisen keinoja. Jaottelussa tarinaan – tapahtumiin, joista kerrotaan – ja juoneen – siihen, miten tapahtumat taiteellisesti järjestellään – formalistit loivat kerronnan tutkimuksen perusteet. Strukturalistit puolestaan kiinnostuivat merkeistä ja merkityksistä ja hakivat laajempia rakenteita yksittäisten teosten taustalla.

Strukturalismista päästiin sitten jälkistrukturalismiin ja dekonstruktioon. Dekonstruktiossa tarkastellaan teksteihin kätkeytyviä vastakohtaisuuksia, niiden hierarkisia rakenteita ja sitä, mitä kätkeytyy marginaaleihin ja jätetään sanomatta. Tekstiä voidaan lukea sitä itseään vastaan. Tämä ajattelutapa on vaikuttanut suuresti moniin jälkistrukturalismin jälkeen tulleisiin kirjallisuusteorioihin, kuten feministiseen, jälkikolonialistiseen ja ekokriittiseen teoriaan.

Kun huomio on kiinnittynyt vuoroin tekijään ja tekstiin, on kai ilmeistä, että jossain kohtaa joku huomaa tutkailla lukijaakin. Dekonstruktiossahan lukija pääsee jo toimimaan aktiivisesti, eikä vain passiivisena vastaanottajana. Tutkijat alkoivat pohtia lukemisen prosessia. Lukijahan joutuu esimerkiksi täydentämään paljon aukkopaikkoja lukiessaan, mikä tahansa kaunokirjallinen teksti jättää sanomatta hyvin paljon. Jotkut aukoista ovat olennaisia, jotkut yhdentekeviä, ja lukijan on erotettava nämä. Samaa teosta voidaan myös lukea monin eri tavoin, riippuen lukemisen ajankohdasta tai lukijan muusta kontekstista.

Lukijan ABC-kirja on parisataasivuinen teos, siis varsin tiivis paketti. Se on enimmäkseen oikein sujuvaa ja luettavaa tekstiä. Käsittämättömäksi se muuttuu lähinnä käsitellessään kaikista vaikeimpia teorioita. Siis tähän tapaan:

Merkkien merkitys ja niiden merkitsevyys on mahdollista siksi, että Saussuren mukaan merkin funktio on täysin riippuvainen sen suhteesta muihin merkkeihin ja siitä, että se eroaa muista merkeistä.

Merkittävästi sanottu! No, kyllä näistäkin perille pääsee, kun asiaan keskittyy. Arvostan myös jokaisen luvun lopusta löytyviä tiivistelmiä, joissa on hyvin ytimekkäästi luonnehdittu erilaisia kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Kirja vaikuttaisi edelleen myös kattavan keskeisimmät kirjallisuudentutkimuksen suuntaukset, eli sen parissa pääsee kyllä alkuun kirjallisuudentutkimuksen maailmaan tutustumisessa.

Moitteita – sikäli kun tällaista 25 vuotta vanhaa kirjaa on mielekästä moittia – voi antaa ainakin huolettomasti oikoluennasta. Lyöntivirheitä on runsaasti, mutta eivät ne sentään ymmärtämistä vaikeuta. Ikä toki näkyy, esimerkiksi ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen osalta ohjattiin muiden lähteiden pariin ja feminististä kirjallisuudentutkimusta käsittelevässä artikkelissa ollaan aika pitkälti toisen aallon feminismin maailmassa. Intersektionaalista feminismiä sivutaan aika kevyesti. Kokonaisuutena Lukijan ABC-kirja on kuitenkin edelleen kelpo oppikirja aiheestaan.

Pelit nähdään herkästi osasyynä sille, että nuoret (ja aikuiset) eivät enää lue kirjoja. Näin osaltaan varmasti onkin, ovathan pelit keskeinen osa monien ihmisten ajankäytöstä kilpailevaa mediamaailmaa. Kirjoilla ja peleillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja kirjallisuus vaikuttaa laajasti pelimaailman taustalla.

Joissakin tapauksissa kyse on suorasta sovituksesta, jossa kertomus siirretään uuteen taiteenlajiin. Joissakin taas lainataan kirjallisia aineksia sieltä täältä tai jopa käytetään pohjana pikemminkin kirjailijan persoonaa kuin tämän teoksia! Kun puhumme kirjallisuuden vaikutuksesta peleihin, tarkoitamme kaikkea tätä.

Kuten arvata saattaa, kun puhutaan peleistä, puhutaan vain digitaalisista peleistä. Analogisen pelaamisen eli lauta-, kortti- ja roolipelien rikasta ja niin ikään kirjallisuudesta paljon vaikutteita saanutta maailmaa ei mainita kuin muutamassa esseessä aivan ohimennen. Tämä on ainakin kotimaisen pelikirjallisuuden helmasynti, enkä tässä vaiheessa muuta odotakaan, mutta on se silti tylsää.

Kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, jotka käsittelevät pelimaailmaa ja kirjallisuutta eri näkökulmista. Tekijäkaarti koostuu pitkälti peleihin erikoistuneista toimittajista, mutta muunkinlaiset tekijät ovat edustettuina.

Senja Littman käsittelee esseessään satumaailmaa ja sitä, miten Fables-sarjakuva ja siihen perustuva The Wolf Among Us -videopeli uudelleentulkitsevat tunnettujen satujen maailmaa ja jatkavat tarinoita perinteisten onnellisten Disney-loppujen tuolle puolen. Essee on pitkälti pelin ja sarjakuvan juonen selostamista.

Aleksi Kuutio tarttuu esseessään Andrzej Sapkowskin (s. 1948) /Noituri/-kirjasarjaan. 1990-luvulla Puolassa ilmestynyt sarja sai 2000-luvulla siivittäjäkseen CD Projekt Red -pelistudion kolmiosaisen The Witcher -pelisarjan, jonka kolmatta osaa varsinkin pidetään yhtenä parhaimmista videopeleistä. Vuonna 2019 sarja kääntyi vielä Netflixin televisiosarjaksi. Melkoista monimediaa, siis. Kuutio avaa ansiokkaasti etenkin kirjojen ja pelien suhdetta. Monille videopeli on jopa kirjoja merkittävämpi määrittelemään sitä, mistä Noiturissa on kyse. ”Leikkisästi voisi sanoa, että tv-sarjalla on kaksi opettajaa, joille se joutuu molemmille olemaan jollain tavalla uskollinen – ehkä siksikin, ettei suututtaisi fanikunnan eri oppisuuntia.”

Heli Koposen esseessä kerrotaan, miten Harlan Ellisonin vuonna 1967 julkaistu groteski novelli I Have No Mouth, and I Must Scream päätyi 1990-luvulla tietokonepeliksi. Matka oli mutkikas ja mielenkiintoinen, ja Koponen kuvaa hyvin pelin ongelmia ja sen rujoa vetovoimaa.

Joonatan Itkonen ottaa aiheekseen Spec Ops: The Line -pelin (2012), joka on pettymykseksi osoittautuneen julkaisun jälkeen noussut jonkinasteiseen kulttimaineeseen, jota on tutkittu ja analysoitu paljon. Itkonen löytää pelistä yhtymäkohtia Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaan. ”Spec Ops lainaa molemmilta osia, mutta kieltäytyy pohtimasta lainausten sisältöä sen tarkemmin.” Kirjoitus pohtii taiteilijan vastuuta – ja siitä vastuusta kieltäytymistä – ansiokkaasti.

Aura Nurmen aiheena on Dyyni: Frank Herbertin (s. 1920–1986) alkuperäiset romaanit (1965–1985), Cryo Interactiven videopeli (1992) ja David Lynchin ja Denis Villeneuven elokuvat (1984 ja 2021). Lähestymiskulmaksi Nurmi ottaa henkilökohtaisen kaunokirjallisen maun ja etenkin campin näkökulman. ”Alkuperäinen Herbertin luoma kirjasarja sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita voisi pitää liioiteltuina, ekstravagantteina sekä pulp-kirjallisuudelle tyypillisen naiiveina ja sanalla sanoen övereinä.” Toisin sanoen, campina. Tämä essee nousi ehdottomasti suosikeikseni kirjan kirjoitusten joukosta.

Heidi Rautalahti on ollut mukana työstämässä Kalevalan myyttejä kierrättävää Runo-videopeliä (2021). Hänen esseensä käsittelee pelin idean rakentumista ja kansantarinoiden ja pelintekijöiden omien muistojen hyödyntämistä pelin aineksena. Kirjoitus kertoo pelin juonesta aika paljon, ehkä liikaakin, mutta onnistuu kyllä herättämään mielenkiintoa peliä kohtaan. Harmillisesti peli on saataville vain Windowsille, tähän voisi kyllä tutustuakin.

Esa Mäkijärvi tarttuu yhteen kirjallisuuden isoista peikoista, H. P. Lovecraftiin (1890–1937). Kauhun ja fantasian mestari nousi kuolemansa jälkeen genrepiireissä korkeaan arvoon, mutta viime aikoina maine on kokenut kolauksia, kun Lovecraftin tuotannon rasistiseen ja ihmisvihamieliseen asennemaailmaan on suhtauduttu kriittisemmin. Mäkijärvi antaa hyvän perusesityksen Lovecraftin kirjallisesta tuotannosta ja esittelee sitten suorempia sovituksia ja ”lovecraftilaisia” pelejä, jotka jollain lailla jakavat Lovecraftin ajatusmaailman.

Tuukka Hämäläisen aiheena on toinen – se tunnetumpi – adjektiiviksi taipunut kirjailija, Franz Kafka (1883–1924). Kaikenlaisia kafkamaisia virityksiä peleistä löytyy pilvin pimein, mutta suoria käännöksiä vähemmän. Metamorphosis (2021) sovittaa kuitenkin Kafkan tunnetun Muodonmuutos-novellin (1915) videopeliksi. Mukaan lainataan myös reipas annos Oikeusjuttua (1925). Tämäkin oli kerrassaan kiehtova kuvaus varsin omintakeisesta peliprojektista.

Viimeiseksi Jani Saxell tarttuu Remedyn Alan Wakeen (2010) ja sen suurena inspiraationa toimineeseen Stephen Kingiin (s. 1947). Saxell kuvaa Alan Waken vaiheet Remedyn maineeseen nostaneesta Max Paynestä (2001) aina Alan Wake -pelisarjan viimeisimpään osaan, kehuttuun Controliin (2019) asti. Saxell esittelee myös Kingin kirjailijanuraa ja osoittaa, miten King on vaikuttanut Alan Waken maailmaan monin tavoin.

Grimmin saduista Controliin on oikein mainio esseekokoelma. Yhdeksän kirjoituksen joukosta löytyi useampikin oikein mielenkiintoinen essee, joissa päästiin kiinni kiinnostaviin asioihin ja pohtimaan eri mediamuotojen keskinäisiä suhteita. Keskimäärin laatu olikin aivan riittävän korkealla, tekstit olivat sujuvalukuisia ja värikuvituksesta on annettava plussaa. Pelejä käsittelevät kirjat, joissa ei ole lainkaan kuvia käsiteltävistä peleistä, ovat aina jotenkin tympeitä. Esseet myös toimivat, vaikka käsiteltäviä pelejä ei tuntisikaan, mukana on riittävästi taustoitusta (välillä liikaakin).

Mielelläni olisin nähnyt tässä enemmän puhetta muistakin kuin digitaalisista peleistä. Lautapelipuolella on esimerkiksi monia pelejä, jotka käyvät jollain lailla kiinnostavaa keskustelua kirjallisuuden kanssa. Sitäkin maailmaa olisi kiinnostavaa nähdä tällaisissa kirjoissa, vaikka ymmärrettävistä (kaupallisista) syistä fokus aina videopeleissä onkin. Grimmin saduista Controliin on joka tapauksessa kelpo lisä yleistajuiseen pelikirjallisuuteen, jolla keskivertopelailija voi lisätä ymmärrystään harrastuksensa ulottuvuuksista.

On aina ilo saada uusia näkökulmia kirjallisuuden suomentamiseen. Siksi minua ilahdutti kovin löytää Vastapainon julkaisulistalta Riikka Länsisalmen toimittama Tankasta mangaan : miten suomentaa Japanin kieltä & kulttuuria. Tässä artikkelikokoelmassa joukko eri tavoin Japanin kieltä ja kulttuuria lähestyviä toimijoita käsittelee japanilaista kirjallisuutta ja sen kääntämistä suomeksi eri näkökulmista. Teos on luonteeltaan puoliakateeminen; osa artikkeleista on lähteistetty huolella, osa on kevyempää pohdiskelua. Kirjan kohderyhmää ovat paitsi alan opiskelijat, myös yleisemmin kaikki aiheesta kiinnostuneet.

Kirjan ensimmäinen osio käsittelee Japanin kieltä ja kirjoitusjärjestelmää. Riikka Länsisalmi esittää tiiviin katsauksen japanin historiaan ja kielen monimutkaisen kirjoitusjärjestelmän kehitykseen. Kirjoituksesta on lyhyt matka kulttuuriin, kun Länsisalmi esittelee japanilaisia kohteliaita puhetapoja, jotka aina huomioivat (ja ylläpitävät?) puhujien väliset statuserot. Japanissa jätetään sanomatta paljon, toisaalta sanotaan paljon sellaista, mitä Suomessa ei huomioida: kielioppi estää kuvaamasta suoraan toisen tai kolmannen persoonan mielentilaa, mutta toisaalta laittaa puhujat täsmentämään omaa suhdettaan kulloinkin välitettyyn tietoon.

Kai Nieminen puolestaan esittelee lyhyesti näkemyksiään suomeen soveltuvasta japanin kielen siirtokirjoituksesta. Nieminen toteaa, että vaikka yleisesti käytetty Hepburn-siirtokirjoitus palvelee englanninkielisiä tarpeita paremmin kuin suomalaisia, siinä on silti Googlen aikakaudella mielekästä pitäytyä. Suomessa olisi kuitenkin luontevaa kirjoittaa japanin pitkät vokaalit pitkinä vokaaleina, koska me ymmärrämme ne vaivattomimmin niin.

Toinen osio tarttuu sitten käytännön kääntämishaasteisiin. Ääneen pääsevät työkseen kääntävät: Markus Juslin, Raisa Porrasmaa, Mayu Saaritsa ja Antti Valkama. Juslin esittelee tekstin tyylin suomentamiseen liittyviä haasteita. Japani on siitäkin vekkuli kieli, että samoja asioita voi kirjoittaa eri tavoin: voi käyttää eri kirjoitusjärjestelmää, tai jollekin sanalle voi olla useita kanjimerkkejä. Kaikki eri tavat ovat puhuttaessa tismalleen samoja, eikä merkityseroja löydy välttämättä sanakirjastakaan; silti sävy on erilainen. Kanjien osalta voi olla nyanssieroja. Nämä asettavat kääntäjälle kiinnostavia pulmia ratkottavaksi.

Toinen kiperä paikka kääntäjälle on tekijyys: japanissa verbit eivät taivu tekijän mukaan, eikä tekijää muutenkaan useinkaan mainita, vaan se on pääteltävä asiayhteydestä. Suomeksi tekijä on tiedettävä tarkemmin, jotta verbi taipuu oikein. Suomentajan on tuotava tekijöitä esille eri tavoin, mikä voi joskus johtaa kohtalokkaisiin käännösvirheisiin, kun tekijä tulkitaankin väärin. Suomi on muutenkin toimeliaampien verbien kieli. Japaniksi liikettä on vähemmän ja teksti on sikäli staattisempaa. Suomentajan on usein lisättävä tekstiin verbejä, jotta sujuva japaninkielinen teksti on sujuvaa myös suomeksi.

Raisa Porrasmaan aiheena ovat puheen tasot ja tyypit. Porrasmaa nostaa esimerkkejä japanin kielen tietystä epämääräisyydestä: yksikön ja monikon välinen ero voi olla huomaamaton, pronominien viittaussuhteet voivat olla tulkinnanvaraisia ja vaikkapa ajan adverbeillä voi olla häilyviä merkityksiä. Porrasmaa kuvaakin, että mitä kaunokirjallisempi japaninkielinen teos on, sitä tulkinnanvaraisempaa on teksti. Niin sanottu korkeatasoinen tyyli ei siis tarkoita välttämättä monimutkaisia, kiekuraisia lauseita, vaan niukkuutta ja syvyyssuunnassa aukeavia tekstejä. Monimerkityksellisyydestäkin kuitenkin Porrasmaan mukaan selviää, kun pitää mielessä teoksen maailman ja pohtii sen kautta, mikä olisi luonnollisin tulkinta. Tuntuvasti hitaampaa japanista kääntäminen kuitenkin, verrattuna Porrasmaan toiseen käännöskieleen, ranskaan.

Mayu Saaritsa käsittelee artikkelissaan runouden suomentamista. Japanilaisesta runoudesta suomalaiseenkin yleissivistykseen kuuluvat haikut ja tankat, eli perinteinen japanilainen mitallinen lyriikka. Haikussahan on kolme riviä, joilla on 5, 7 ja 5 tavua; tankassa on lisäksi vielä kaksi seitsemäntavuista riviä. Japanissa kirjoitetaan kuitenkin myös vapaarytmistä nykyrunoa, josta käytetään nimeä gendaishi. Riimejä Japanissa ei harrasteta, ei edes laulujen sanoituksissa (rap- ja reggaemusiikkia lukuunottamatta). Japaninkielisen runouden visuaaliset mahdollisuudet ovat monipuoliset. Yhteys luetun ja puhutun säkeen välillä voi myös olla iso, kun yksi kanji voi olla lausuttuna yhdestä viiteen äännettä. Japaninkielinen runous tarjoaa kääntäjälle mielenkiintoista pohdittavaa ja on ihan yhtä mahdotonta kääntää kuin kaikki muukin runous – siis jotenkin taianomaisesti sittenkin käännettävissä.

Antti Valkaman aiheena on mangan kääntäminen. Suomessa manga yleistyi 2000-luvun alussa Dragon Ball -sarjan ilmestymisen myötä. Kovimman buumin aikaan mangaa kustansi viisi eri yhtiötä yli 150 nimikettä vuodessa. 2010-luvulle tultaessa tahti hiipui ja tällä hetkellä ainoa suomalainen mangakustantamo on Valkaman luotsaama Sangatsu Manga, jonka alla toimii myös toinen julkaisulinja, Punainen jättiläinen. Valkama on suomentanut parisataa mangapokkaria muutaman romaanin. Japanilaisessa sarjakuvassa on omat erikoisuutensa, kuten suomennetun tekstin asettelun kannalta hitusen hankalat kapeat ja korkeat puhekuplat. Valkama avaa myös kuvanlukutaidon merkitystä ja sitä, miten suomentajan on osattava lukea kuvaa ja tulkittava, onko kuvattavalla asialla tarinan kannalta erityistä merkitystä ja miten kohdeyleisö osaa kuvaa lukea.

Kirjan kolmas osio käsittelee kielityöläisen elämää. Joonas Kirsi esittelee näkemyksiä tulkin työstä. Vaikka siinäkin käännetään kielestä toiseen, tulkkina työskenteleminen eroaa kääntäjän tehtävistä merkittävästi. Tämä on melko yleisluontoinen artikkeli, jonka sisältö liittyy pääasiassa tulkkaamiseen laajemmin ja japanin erikoisuuksia käsitellään niukemmin. Kiinnostava näkökulma suomalaisen harvakseltaan arjessaan kohtaamaan ammattiryhmään se kuitenkin on. Matti Huotari taas kertoo kokemuksistaan auktorisoituna kääntäjänä toimimisesta. Tässä tehtävässä käännetään asiakirjoja siten, että käännöksellä on juridisesti sama todistusvoima kuin alkuperäisellä asiakirjalla. Artikkeli esittelee japanilaisten asiakirjojen maailman eriskummallisuuksia ja Japanin perherekisterikäytäntöjä, sillä iso osa käännettävistä asiakirjoista liittyy nimenomaan tällaisiin rekisteriasioihin. Lopuksi Saana Kaurala vielä kuvaa omaa matkaansa kääntäjäopiskelijasta toiminimiyrittäjänä toimivaksi kääntäjäksi. Artikkeli antaa hyviä käytännön neuvoja ja on varmasti hyödyksi kääntäjäopiskelijoille kielestä riippumatta.

Neljäs osio käsittelee Japanin kulttuurihistoriaa käännöskirjallisuuden valossa. Millaista kirjallisuutta Japanissa on tehty ja miten sitä on vuosien saatossa suomeksi käännetty? Pirjo-Riitta Kuusikko käy kirjoituksessaan läpi käännettyä japanilaista kaunokirjallisuutta noin sadan vuoden ajalta – ensimmäinen japanista suomennettu romaani on tuntemattoman suomentajan kääntämä Roka Tokutomin Kyyneleitä vuodelta 1906. Varsinainen läpimurto tapahtui 1950-luvulla Tuomas Anhavan (1927–2001) esiteltyä modernia japanilaista kirjallisuutta. Pian ilmestyikin suomeksi Yasunari Kawabataa ja Jun’ichirō Tanizakia. Suomi oli tässä vaiheessa vielä riippuvainen englannin-, saksan- ja ranskankielisistä käännöksistä, joiden kautta japaninkielisiä teoksia suomeksi käännettiin. Anhava itse teki tankarunoutta tutuksi omilla käännöksillään.

Kawabatan Nobel-palkinto vuonna 1968 viimeistään vakuutti japanilaisen kirjallisuuden laadusta. 1960-luvulla mentiin vielä välikielien kautta, mutta 1970-luvulla saatiin ensimmäisiä suoraan japanista suomennettuja teoksia, kun Martti Turunen ja Kai Nieminen tekivät käännöksiään. Turusesta tuli sittemmin japanilainen poliitikko, Niemisen kääntäjänura sen sijaan on ollut pitkä ja loistelias. 2000-luvulla japanista kääntäminen on lisääntynyt ja 2010-luvulla lähes 90% teoksista suomennettiin jo suoraan japanista. Haruki Murakami, jota on suomennettu sekä suoraan että välikielten kautta, on ollut japanilaisen kirjallisuuden kovimpia tähtiä.

Pauliina Vuorinen esittelee artikkelissaan lasten kuvakirjoja. Niitä on julkaistu säännöllisesti 1970–1990-luvuilla. Suomenkieliset tekstit perustuvat vaihtelevasti englanninkielisiin käännöksiin tai sitten ovat omia sepitteitä kuvien perusteella. Tunnetuin kuvakirjasarja on 21-osainen Otso-herra-sarja, jota suomensi Kari Vaijärvi ja julkaisi Lasten Keskus. Ritva Larva puolestaan esittelee artikkelissaan tutkimuksiaan japanilaissatujen näkymisestä Suomessa. Varhaisin Larvan löytämä Suomessa julkaistu japanilainen satu on Kadehtiwainen, joka ilmestyi Pääskynen-lastenlehdessä 1877. Tämä ja muut japanilaissadut ovat palvelleet omana pienenä annoksenaan suomalaisten eksotiikankaipuuta.

Kirjan viides ja viimeinen osa tarjoaa sekalaisen valikoiman artikkeleita kääntämisen laitamilta. Se alkaa Kai Niemisen haastattelulla, jossa japanista kääntämisen suuri mestari kertoo näkemyksiään kääntämisestä, kulttuurista ja kirjallisuudesta. Niemisen sanoin kääntäjä ”on ensisijaisesti lukija, joka lukee teoksen tarkemmin kuin kukaan muu, toisinaan tarkemmin kuin kirjailija itse”. Merja Karppinen kertoo puolestaan käännöksen lukijan näkökulmasta. Ihan satunnainen lukija Karppinen ei sentään ole; hän on itsekin japanintaitoinen ja vaikka lukeekin japaninkieliset teokset mieluummin käännöksinä, hän on kriittinen lukija, joka voi vertailla käännöstä alkuteokseen. Ennen kaikkea Karppinen on toiminut 30 vuotta linkkinä suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä. Karppisen järjestämästä nykyjapanin suomentajien seminaarista sai alkunsa tämäkin kirja. Karppinen käsittelee kiinnostavin esimerkein sitä, miten kulttuuri käännöksessä välittyy.

Klassisen japanilaisen kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut Miika Pölkki käsittelee artikkelissaan japanilaisen kulttuurityylin kehittymistä, sivellinkirjoitusta, japanilaisen kirjallisuuden historiaa. Pölkin teksti on lennokas ja – suoraan sanottuna – vähän vaikeaselkoinen. Lopuksi Hiroko Suenobu kirjoittaa suomalaisen kirjallisuuden kääntämisestä japaniksi ja siitä, miltä suomalainen kulttuuri näyttäytyy japanilaisen silmin. Näin kauniisti Suenobu suomen kielestä ajattelee: ”Kauneinta suomen kielessä on ystävällisyys. Kaikki sanat ajattelevat yhteisöä: yksikään sana ei jää yksin, vaan se on aina suhteessa ja yhteydessä muihin, vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Kääntämistä käsitteleviin kirjoihin saa harvoin pettyä. Tankasta mangaan on sekin erittäin kiinnostava kirja. Teoksen monet näkökulmat valottavat aihetta monipuolisesti. Minä rakastan kääntämisen yksityiskohtien läpikäymistä, joten Markus Juslinin ja Raisa Porrasmaan konkreettiset artikkelit olivat minulle kirjan huippukohtia. Pirjo-Riitta Kuusikon bibliografinen katsaus oli sekin hyödyllinen; olin itse ajatellut tutkailla vähän samaa asiaa, mutta eipä tarvitse enää. Tankasta mangaan on varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille kääntämisen opiskelijoille, mutta myös muiden kääntämisestä kiinnostuneiden kannattaa sen artikkelivalikoimaan tutustua.

Eeva on kotoisin pienestä kylästä jostain kaukaa pohjoisesta. Hän on palannut kotikyläänsä neljän vuoden poissaolon jälkeen. Kylän elämä on pyörinyt runsaskalaisen joen ympärillä, mutta joki on edelleen tyhjänä kaloista. Kukaan ei enää kalasta, paitsi Eevan isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik, eivätkä hekään mitään kalaa enää saa.

Eeva on tullut tapaamaan äitiään, mutta äiti on kuollut viikko sitten. Mistään iloisesta jälleennäkemisestä ei olisi kuitenkaan ollut kyse.

”On se kumma, että äiti kuolee jokheen justhiin ennen ko mie tulen takasin. Sen mie kuule sulle sanon, että ees kuolema ei sitä pelasta. Mie ylitän vaikka tuhat tuonelan virtaa, että saan sen kiinni. Mithään muuta se ihminen ei ole saanut aikhaan ko pahhaa. Kuolema oon sille vain helppo väylä päästä pakhoon.”

Kostoretkihän tämä on. Mitä Eeva on kostamassa ja kenelle, selviää kirjan mittaan, mutta ei tässä hyvin käy. Ainakaan meillä päin Veteen syntyneitä ei ole kirjastossa luokiteltu kauhukirjoihin, mutta ei sekään ihan väärin olisi. Tunnelma on painostava. Lukijana olin Eevan puolella, kun tämä tekee selvää jälkeä uinahtaneessa, kohtaloonsa juuttuneessa pikkukylässä. Tarinassa on tunnelman lisäksi silkkaa väkivaltaa ja julmuutta, mutta ei liian graafisesti kuvailtuna. Häijyä kyllä silti tekee

Kirjan dialogi on kirjoitettu rehevällä Tornionlaakson murteella, joka tuo Veteen syntyneille oman viehättävän sävynsä. Kylän elämässä on muutenkin pohjoisen perinnettä, sillä kalastus tapahtuu ennen kaikkea lippoamalla siikaa krenkuilta joen varresta. Tässä perinteisessä Tornionjoella harjoitetussa pyyntimenetelmässä kalaa pyydystetään pitkävartisella haavilla. Kirjan kirjoittaja Akseli Heikkilä onkin kotoisin Tornionjoen Kukkolan kylästä, joka on lippoamisen ydinalueita. Kirjan tapahtumapaikkana oleva kylä on kuitenkin nimetön ja sijainniltaan epämääräisen syrjäinen. Perinnäistapoineen se tarjoaa oivallisen miljöön tapahtumille.

Heikkilä oli minulle aivan uusi tuttavuus, jonka löysin Marko Suomen Takakansi-podcastista, jossa Heikkilä oli puhumassa muun muassa kauhukulttuurista. Tämä oli kerrassaan mieluisa löytö ja tuoreempi Hiljainen vieras -romaanikin löytyy jo hyllystä kirjastolainana ja pysyy tämän esikoisen jälkeen lukulistan kärjessä.

Kari Aronpuro on runoilijana tähänastisen – kovin vähäisen – kokemukseni perusteella sivistynyt, leikkisä, mutta vähän vaikea. Aronpuron kahdeskymmenes kokoelma Mikä tahansa vahvistaa tätä vaikutelmaa. Aronpuro viittailee sinne tänne, leikittelee erilaisilla kielellisillä rekistereillä ja tasoilla ja on sekä vaikeaselkoinen että hauska.

Runot ovat valtaosin lyhyehköjä, mutta mukana on jokunen huomattavan pitkä. Kokoelman pisin teos "Grönlanti" on nimensä mukaisesti matkakertomus Grönlantiin, tosin jokusen mutkan kautta. Muuallakin on matkailtu hakemassa vaikutteita ja vaikutelmia. Nimiruno "Mitä tahansa" on nimensä mukaista sekalaista sakkia. Yhdenlaista kollaasia tämä koko runous, ja on ihan ilo, että Aronpuro avaa kokoelman lopussa viitteitä hieman.

Naomi tutkii Parsan museon vitriiniä,
nuolenpääkirjoituksella kuorrutettua musaa.

Hän kääntää päänsä, alhaista lukea
toisten tilitietoja.

En voi sanoa ymmärtäväni aina paljoakaan, mutta jotain nautinnollista Aronpuron runoudessa on, jotain viekoittelevaa sen rytmissä, soinnissa ja kaoottisissa kielipeleissä. Aloitin tutustumisen Tanssiva karhu -palkitusta Gathandusta, tämän kokoelman seuraajasta, pitäisi ehkä Aronpuronkin kohdalla tehdä jonkinlainen vilkaisu varhaisempaan tuotantoon. Se voisi olla kiinnostavaa.

Kokoelman lopussa on valikoima suomennoksia ruotsalaiselta Werner Aspenströmiltä (1918–1997), jota Aronpuro on aikaisemminkin suomentanut. Nämä runot kertovat kuvataiteilijoista. Omat runonsa ovat saaneet Henri Rousseau, Claude Monet, Vincent van Gogh, Marc Chagall ja Alberto Giacometti. Eivät hullumpia nämäkään, vaikka minua Aronpuro itse puhuttelee paremmin.

Peleistä ja pelaamisesta on suomeksi saatavilla useita mielenkiintoisia kirjoja, mutta akateemista pelitutkimusta monipuolisesti esittelevä perusteos on vielä puuttunut. Ei puutu enää: Pelit kulttuurina esittelee kattavasti, mistä akateemisessa pelitutkimuksessa on tätä nykyä kyse. Kirjan aiheena ovat laajasti pelit niin digitaalisissa kuin ei-digitaalisissa muodoissaan ja myös yleisemmin pelillisyys ja leikillisyys.

Muodoltaan tämä Usva Frimanin, Jonne Arjorannan, Jani Kinnusen, Katriina Heljakan ja Jaakko Stenrosin toimittama teos on selkeästi akateeminen lähdeviitteineen ja kaikkineen, mutta sisältö on kuitenkin enimmäkseen helppotajuista ja suunnattu alan tutkijoita laajemmalle yleisölle.

Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa, "Tiede, taide ja tuotanto", esittelee pelien ja niiden tutkimuksen historiaa. Frans Mäyrä avaa artikkelissaan kirjalle keskeistä kysymystä siitä, mitä kulttuurilla tarkoitetaan pelien yhteydessä ja miten pelejä tutkitaan kulttuurin näkökulmasta. Artikkeli kuvaa myös pelikulttuurien tutkimuksen tutkimusalan muodostumista. Jaakko Stenros puolestaan kuvaa pelien suhdetta taiteeseen, populaarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin ja esittelee esimerkkejä pelien ja taiteen välimaastossa liikkuvista hybrideistä. Artikkeli pohtii myös pelien luonnetta taidemuotona – ei niinkään, ovatko pelit taidetta vai eivät, koska siihen ei yhtä vastausta ole, mutta sitä, mitä merkitystä sillä on, jos pelejä tarkastellaan taiteena. Osion lopettaa Olli Sotamaan kirjoitus, joka tarkastelee pelien kehittämisen ja tuotannon erityispiirteitä erityisesti suomalaisesta näkökulmasta.

Toinen osa, "Pelaajien ja pelaamisen paikat", käsittelee pelaamisen konkreettisia, kulttuurisia ja historiallisia paikkoja. Marko Siitonen tarkastelee, miten pelaajien yhteisöt ja identiteetit rakentuvat pelaajien välisestä vuorovaikutuksesta. Pelaajayhteisöissäkin on, kuten muissakin yhteisöissä, omat valtahierarkiansa ja rakenteita, jotka sulkevat ihmisiä sisä- ja ulkopuolella. Näitä rakenteita sukupuolen kannalta tarkastelee Usva Friman, joka esittelee sukupuolen vaikutusta pelaajaidentiteetin muodostumiseen ja pelikulttuurilliseen osallisuuteen. Mahdollisuudet osallistua ja kuulua joukkoon eivät ole aina suoraa seurausta pelaamisesta, vaan niihin liittyvät myös ulkoiset yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli. Jaakko Suominen esittelee lopuksi digitaalista pelaamista kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

Kolmas osio, "Rajankäyntiä", tutkailee pelien yhtymäkohtia ja risteämiä muiden kulttuurimuotojen kanssa. Tanja Välisalo ja Raine Koskimaa kirjoittavat peleistä osana monia eri mediamuotoja kattavista transmediauniversumeista. Miten tarinoita kerrotaan eri mediamuotoja yhdistellen ja mikä on pelien osa tällaisessa transmediaalisuudessa? Pelejä kulutetaan kuten muutakin mediaa ja toisaalta muu media pelillistyy. Riikka Turtiainen puolestaan tarkastelee pelien ja urheilun suhdetta, jossa siinäkin on tapahtumassa yhdistymistä, kun pelit urheilullistuvat ja liikuntaa pelillistetään. Jani Kinnusen kirjoitus taas käsittelee rahan ja pelien suhdetta, niin perinteisissä säädellymmissä rahapeleissä kuin pelien maailmaan sisään uineissa mikromaksuissa, leikkirahalla pelattavissa kasinopeleissä kuin muissakin viihde- ja rahapelaamisen rajoja hämärtävissä ratkaisuissa.

Neljännessä osiossa, "Pelit ja leikki muuttuvassa yhteiskunnassa", näkökulma on laajempi ja tarkastelee pelien ja leikin paikkaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa, Raine Koskimaa ja Tanja Välisalo tutkivat pelillistämisen ja leikillistämisen lupauksia esimerkiksi opetuspelien, verkossa tapahtuvan viestinnän ja identiteettileikkien yhteydessä. Kritiikkiä ei ohiteta: pelillistäminen ei ole osoittaunut sellaiseksi oikotieksi onneen kuin mainospuheissa hehkutetaan. Katriina Heljakka puolestaan tarkastelee kulttuurin leikillistymistä ja lelullistumista ja sitä, miten leikillisyys valtaa sijaa myös aikuisten elämässä, joskus tiedostamattakin. Tero Pasanen ja Mikko Meriläinen tarkastelevat lopuksi peleihin liitettyjä yhteiskunnallisia uhkakuvia ja sitä, miten se heijastelee pelien kulttuurista asemaa.

Kaikkiaan teos on oikein onnistunut ja kiinnostava. Se toimii oivallisena johdatuksena pelien akateemisen tutkimuksen maailmoihin. Kuten tästäkin lyhyestä kuvauksesta näkee, pelejä tutkitaan Suomessa monenlaisista lähtökohdista ja monin eri tavoin. Analogisten pelien ystävänä on ilo huomata, että vaikka pääpaino usein erilaisissa digitaalisissa peleissä onkin, muutakaan ei ole unohdettu ja esimerkiksi lautapeleistä puhutaan paljon. Pelien tutkimuksesta kiinnostuneille Pelit kulttuurina onkin epäilemättä paras suomenkielinen aloituskohta ja kyllä tätä kannattaa tutkailla, vaikka ei akateemisesta tutkimuksesta olisikaan kiinnostunut – teos voi hyvinkin avartaa näkökulmia peleihin ja pelaamiseen. Artikkelit ovat itsenäisiä, joten kirjasta on myös helppo poimia yksittäiset kiinnostavimmat näkökulmat, jos ei koko teosta jaksa lukea läpi – aika paljon tässä onkin luettavaa.

Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo kokoluokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teokset lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämärään ja jumalten vuoro nousta tilalle.

Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Siegfried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sotamiestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.

Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailmansodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljellään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – "Jokainen sukumme nainen on osa perimmäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalouskoulussa", niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.

Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldovinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdottomasti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saamaan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.

Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vieraaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluonnollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.

Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaihtoehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jatkuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.

Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot Wagnerin Der Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläistien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.

En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen.

Radalla edustaa sukupolvikirjallisuutta: se on tiukasti ajassa kiinni oleva kuvaus elämästä tässä hetkessä. Se on tiivis kirja, vain noin 150 sivua, mutta siitä onkin jätetty kaikki turha pois. Se mitä piirtyy, onkin sitten terävää ja kiehtovaa.Kirjassa ei ole juonta ja sen päähenkilökin jää vähintäänkin epämääräiseksi. Hän on ilmeisesti nainen, työkseen ilmeisesti toimittaja ja hänen nimensä alkaa kenties kirjaimella E. Sillä ei ole liiemmin väliä. Kirja kuvaa hetkiä: bileitä, keskusteluja kavereiden kanssa, ajatuksia, näkymiä, asioiden olemusta, hyvinkin satunnaisia huomioita. Sekalaisia lapsuusmuistoja ja omia kokemuksia.

Energia virtasi sähköisenä kehoni läpi. Jotakin oli juuri glitchaamassa, uusi hyönteinen kömpi esiin esikielellisellä tasolla.

Keskusteluissa päästään harvoin mihinkään. Hirvonen kirjoittaa luontevasti, luonnollisesti. Keskustelut ovat juuri niin päättömiä, kuin ihmisten satunnaiset keskustelut tavallisestikin.Yöelämässäkin kun ollaan, kirjassa esiintyy myös varsin reippaasti päihteidenkäyttöä. Tätä teemaa nykyaikaa kuvaavissa kirjoissa jaksan aina ihmetellä. Ovatko ihmiset tosiaan näin aineissa koko ajan? Se tuntuu kummalliselta, kun itse on oikeastaan aina ollut hyvinkin selvälinjaisesti vastustanut kaikenlaista tajunnanlaajentamista ja päänsekoittamista. Juomakulttuurin muutos tässäkin näkyy. Jos vastaava kirja olisi kirjoitettu 1990-luvulla, huumeista ei juuri puhuttaisi, mutta viinaa kiskottaisiin kyllä kaksin käsin ja humalatilojen kuvaus olisi peruskuvastoa. Ei tässä.

"Joo, Nirvana oli iso juttu, etenkin silloin, kun olin lapsi... kun Kurt Cobain kuoli."
"Anteeks, minkä ikäinen jäbä on?"
"Oon syntynyt vuonna kasineljä..."
"Kasineljä! Jäbä on kunnon mature äijä!"

Totta kai olen jo ihan auttamatta toivottomalla tavalla mature äijä. Jotain kovin nautinnollista Radalla kuitenkin eteen täräyttää. Iida Sofia Hirvonen kuvaa hyvin ajan henkeä, tässä on paljon tunnistettavaa ja tähän aikaan ilmeisesti kuuluvaa kuvastoa. Kirjassa on paljon herkullisia, lainaamisen arvoisia kohtia. Kuten vaikkapa tämä kuvaus The Doorsista:

The Doors oli pettymys: pölyisten sirkusurkujen tiluttelua pubissa, ja Jim Morrison lauloi sen päälle juopuneen kuuloisesti niin kuin olisi juuri horjahtamassa lahosta soutuveneestä.

Näin minäkin The Doorsin aikoinani koin, mutta enpä osannut sanoittaa noin huvittavasti! Radalla on mainio kirja, joka pidemmässä muodossa olisi luultavasti kovin uuvuttava. Se on kuitenkin osattu jättää riittävän lyhyeksi ja tiiviiksi.

Luettuani Aila Meriluodolta viimeisimpiin kuuluvia runokokoelmia, halusin katsella vähän taaemmas. Kovin kauas en kuitenkaan päässyt, tai sitten pääsin, miten tätä nyt tulkitsee: Talvikaupunki on Meriluodon kymmenes kokoelma eikä tämän ja vuoden 2002 Kimeän metsän välissä ole kuin yksi kokoelma, vaikka vuosia onkin yli kaksikymmentä.

Talvikaupungin kantena on osa Peter Brueghel vanhemman maalauksesta Metsästäjiä talvimaisemassa. Talvisen harmaissa tunnelmissa kokoelmassa ollaankin. Ensimmäinen osio muodostuu kokonaisuudessaan pidemmästä "Talvikaupunki"-runosta, joka kuvaa talvista kaupunkia kasvavana organismina. "Rakennukset siementyvät, puhkeavat, rönsyilevät, / porras johtuu portaaksi, ylhäällä on tulevan kukinto, / näköala ja ilma, luomisen täysi logiikka." Kaunista!

Kokoelmassa on paljon henkilökohtaiselta tuntuvaa runoutta. "Rakastaa — ei. Mitä helvettiä? / Helvettiäpä niinkin. / Miehet on yksiä paskoja. / Ja naiset, totisesti." Wikipedian mukaan tämän aikakauden runoja on houkutus lukea Meriluodon elämäkertaa vasten. Tiedäpä noista.

Kokoelman loppupuolen synkähkö kuvasto on tämän päivän ilmastonmuutospuheen keskellä kotonaan. "Miksi kukaan ei puhu siitä? / Korkeintaan sanovat että nykyään / tehdään kumisaappaisiin liian lyhyet varret. / Tai että lätäköitä on paljon." Näihin säkeisiin on helppo lukea vedenpaisumuksen tunnelmaa. "Jonakin päivänä ne uivat. / Mutta vieläkään ne eivät puhu siitä." – nämä säkeet tekisi mieli huutaa tämän päivän fossiilikapitalisteille. Meriluoto on selvästi pohtinut jo yli 40 vuotta sitten samoja maailmanlopun tunnelmia, joissa itsekin viivyn:

Hitaan tuskallisen kuoleman
he luovuttavat viestikapulana lapsilleen.
Juostaan.
Ihana maisema: mustia puita,
puhdistamoitten piipussa tulinen kukka,
kalojen vatsat keinuvat hiljaa paksussa vedessä.
Huohotuksen musiikki hidastuu, korahtaa.
Jokainen polvi kuolee vähän pidemmälle.
Mistä minä kirjoittaisin?

Takakansi kertoo Meriluodon kypsyneen runoilijana kohti illuusiottomuutta ja kirkkautta. Eipä tässä harhakuvitelmia maailman pehmoisuudesta elätellä. Kyllähän tämä minun tuomiopäivänviettiäni miellyttää. Seuraavaksi Meriluodon parissa sitten aivan alkuun: lukuvuoroaan odottaa esikoisrunokokoelma Lasimaalaus, yksi Suomen historian rakastetuimmista runokokoelmista.

Sanoisin, että on jonkunmoinen saavutus voittaa arvostettu kirjallisuuspalkinto trilogian toisella osalla. Kakkososathan ovat helposti väliinputoajia: ensimmäinen osa on kiinnostava, kun se esittelee kokonaan uuden maailman ja kolmososa on luonnollisesti jännittävä finaali. Kakkososa on sitten silta alun ja lopun välissä. No, näin sen tietenkään tarvitse olla. N. K. Jemisin voitti Hugo-palkinnon Murtunut maailma -trilogiansa jokaisella osalla ja tämä kakkososakin ansaitsee kyllä palkintonsa.

Ensimmäinen osa, Viides vuodenaika, esitteli meille Tyynimaan. Tämä manner on vulkaanisesti äärimmäisen aktiivinen ja jatkuvien maanjäristysten repimä. Aina silloin tällöin joku luonnonkatastrofi aiheuttaa riittävästi tuhoa laukaistakseen viidennen vuodenajan eli pitkäkestoisen talven, joka aiheuttaa laajamittaista tuhoa yhteiskunnassa. Koko Tyynimaan yhteiskuntajärjestelmä on muodostunut viidennen vuodenajan uhan torjumiseen.

Edellisessä kirjassa laukaistiin käyntiin viides vuodenaika. Se on mittava, helposti tuhatvuotinen, ja se ei käynnistynyt sattumalta. Maailman mursi voimakas orogeeni. Orogeenit ovat halveksittuja ja silti tarpeellisia ihmisiä, joilla on kyky aistia ja hallita maan liikkeitä. Orogeeni voi yhtä lailla suojella ja tuhota ja siksi yhteiskunta sietää heitä vain äärimmäisen tiukan kontrollin alla.

Päähenkilö Essun on löytänyt tiensä turvalliselta vaikuttavaan yhteisöön. Luottavainen hän ei missään nimessä voi olla, sillä Essunilla ei ole vielä minkäänlaista kokemusta yhteisöistä, joissa orogeenien olisi turvallista olla. Tätä yhteisöä kuitenkin hallitsee orogeeni, mikä on lupaavaa. Essun ei ole kuitenkaan löytänyt tytärtään, jonka tämän isä kaappasi mukaansa tapettuaan perheen pojan. Vuodenajan vaikeat olosuhteet estävät kuitenkin toistaiseksi tyttären jahtaamisen.

Kun edellisen osan lukemisesta on se puolisen vuotta, vaati hieman palauttelua päästä Jemisinin omintakeiseen maailmaan sisälle. Ylitsepääsemätöntä se ei kuitenkaan ollut ja pian olinkin jo uppoutunut Tyynimaan maailmaa järisyttäviin tapahtumiin. Lukija, joka ensimmäisen osan perusteella saattoi kuvitella tuntevansa orogeniaa, saa kohdata aivan uudenlaisia voimia. Valtakunnanorogeenien Fulcrumin kouluttama Essun on kuitenkin yhtä ymmällään: hän saa tehtäväkseen vaatimattomasti koko maailman pelastamisen, keinoilla, joita hän ei itsekään oikein ymmärrä. On siis aika oppia.

Obeliskiportti lähtee erinomaisista lähtökohdista ja vääntää ruuvia entistäkin tiukemmalle. Mielenkiintoinen maailma on vieläkin kiinnostavampi, tapahtumat käyvät dramaattisemmiksi ja panokset kovemmiksi. Obeliskiportti on myös hyvin kirjoitettu. Sinä-preesens tuntuu edelleen vähän kummalliselta kirjoitustavalta, mutta sitä pahiten inhoavat eivät ole varmastikaan päässeet tänne toiseen kirjaan asti.

Nähtäväksi jää, miten kolmannessa osassa tapahtuu. Saadaanko maailma pelastettua? Jos maailman pelastaminen onnistuu, mikä on hinta, joka siitä on maksettava? Löytääkö Essun tyttärensä ja mitä siitä seuraa? Tarina jää todella mielenkiintoiseen tilanteeseen. Onneksi kolmas osa saadaan suomeksi jo syksyllä.

Nyt en luovuttanut ihan helpolla. Luin joskus kuukausi sitten Silja Järventaustan runokokoelman Liputettu päivä, joka ei osunut omaan runomakuuni oikeastaan laisinkaan. Olin kuitenkin varannut kirjastosta Järventaustan uuden Iltapäivä isolla kirjaimella -kokoelman, joten pitihän sekin sitten lukea, kokeeksi.

Kolmatta yritystä ei nyt kuitenkaan tule. Kokemus tämän tuoreen kokoelman kanssa oli hyvin samanlainen kuin edellisellä yrityksellä: Järventaustan ilmaisu on tässäkin samalla tavalla omaleimaista, elliptistä ja vapaasti assosioivaa. En pysy mukana. Paikoin tunnen harovani jotain kiehtovaa, mutta sitten Järventausta vääntää sanataikinaansa sellaiselle kiepille, että merkitys vetäytyy liian kauaksi.

Tyylikeinot ovat samoja. Epätavanomaista ilmaisua: "Lunta kallistuu häneen". Puuttuvia sanoja: "Ääntämykseni ei parane kieliopissa, mutta lauseeni kuulostaa". Assosiointia ja merkityksissä liukumista: "Katokset huutavat, tuulee, tulevat pois, lähtekää pois". Joskus tulee ihan osumiakin:

Siellä sitä on. Täällä ei enää ole. Joki oivaltaa rannassa mutkat, itsensä, toteutuksen ja alkaa ulista pajupillin tuntuista juoksutusta tielle päin. Minua hymyilyttää, että se on totta hänen sanoessaan niin.

Runous on tietysti usein korostetusti kiinnostunut siitä miten sanotaan. Järventaustan runous aivan erityisesti: teksti tuntuu jatkuvasti koettelevan, voiko näin sanoa, ja näin, ja näin, ja entäs tällä tavalla sitten? Kielen käytäntöjen rajoja naputtelevan kokeellisen kirjallisuuden ystävät ja ilmaisumuotojen rajojen rikkojat voivatkin olla kotonaan Iltapäivä isolla kirjaimella -kokoelman teksteissä, mutta minut tämä kokoelma jättää valitettavan kylmäksi.

Chainmail Bikini : An Anthology of Women Gamers kertoo nimessään jo melko paljon olennaista. Kun lisäksi vielä täydennetään, että kyseessä on sarjakuva-antologia, ollaan jo pitkällä. Pelaaminen on pitkään ollut miesten leikkikenttä, joten naisten näkökulmien esittämiselle on tilausta. Tähän noin parisataasivuiseen on koottu 38 pelaamista naisnäkökulmasta käsittelevää sarjakuvaa. Niissä pelaamista käsitellään laveasti; mukaan mahtuu niin videopelejä, roolipelejä, keräilykorttipelejä kuin lautapelejä.

Kun näin runsaasta antologiasta on kyse, on selvää, että tyyleissä on paljon vaihtelua, samoin laadussa. Joukkoon mahtuu hyvin monenlaista sarjakuvaa hyvin luonnosmaisesta ja sotkuisestakin tyylistä erittäin huoliteltuun jälkeen. Monet tarinat ovat luonteeltaan omaelämäkerrallisia, se lienee ollut tilaus antologiaa koottaessa. Esipuhe tiivistää varsin mainiosti sen, miksi tällaista antologiaa ylipäänsä tarvitaan (suomennos omani):

Sen, että naisilla on yhtä lailla sanansa sanottavana pelien pelaajina, tekijöinä ja kriitikoina, ei pitäisi olla kiistanalaista. Liian monet miehet näkevät pelit omana yksinoikeutenaan ja toteuttavat samaa vanhaa seksismiä, joka hallitsee pelien ulkopuolista maailmaa. Pelaamisen tarkoituksena on kohdata haasteita vapaaehtoisesti, huvin vuoksi. Kenenkään ei pitäisi kohdata lisähaasteita sukupuolensa vuoksi.

Antologiaan on mahtunut monia hyviä töitä. Rachel Ordwayn Choose Your Own Adventures kuvaa sisarusten itsekeksittyä roolipeliä, jonka parissa kesä meni kuin siivillä. Antologian toimittajan Hazel Newlevantin Better Together muistelee vanhemmilta salattuja yhteisiä hetkiä kavereiden kanssa Diablo II -nettipelin parissa. Kinoko Evansin Here Comes the New Challenger on todella sympaattinen kuvaus Street Fighterin ja Virtua Fighterin kaltaisten tappelupelien merkityksestä nuoren naisen elämässä. Megan Brennanin Dream Suite törmäyttää Pokémonin ja Animal Crossingin söpöllä tavalla.

K.A. Kelly-Colonin ja June Vigantsin Gamer Grrrl luotaa roolipelaamisen mahdollisuuksia sukupuoli-identiteetin luotaamiseen. Kori Michelen Boy or Girl? tarkastelee pelien binääristä sukupuolikäsitystä queer-näkökulmasta: miksi pitää aina valita, onko poika vai tyttö?

Häirintää käsitellään antologiassa varsin vähän. Maggie Siegel-Berelen Battle for Amtgard esittelee Texasissa 1980-luvulla käynnistynyttä liveroolipeliä naisnäkökulmasta. Amtgard on ollut Siegel-Berenille merkittävä harrastus kymmenen vuoden ajan, mutta siinä on myös ankeat seksistiset puolensa. Onneksi kehitystäkin on havaittavissa, sitäkin tämä sarjakuva dokumentoi. Jade F. Leen Achievement Unlocked dokumentoi naisten kohtaamaa vähättelyä videopelien maailmassa.

Kaikkiaan tämä on oikein antoisa antologia. On hyvä, että kokoelma ei vello vastoinkäymisissä ja vaikeuksissa, vaan keskittyy pelien ja pelaamisen voimaannuttavaan puoleen. Sen korostaminen on hyödyllisempää ja toivottavasti rohkaisee useampia tutustumaan pelien monipuolisiin mahdollisuuksiin. Olen myös tyytyväinen siihen, että kokoelmassa pelaamista käsitellään laajasti, eikä vain videopelien näkökulmasta. Vahva trans- ja queeredustuskin on varmasti monille mieleen.

Ensiksi kiitos kirjastolaitokselle. Luettuani muutaman Sirkka Turkan runokokoelman Turkan uran loppupuolelta, heräsi mielenkiinto tarkastella uran alkupäätä. Mutta mistä sellaista käsiinsä saa, kun varhaisimmat kokoelmat ovat 1970-luvulta, runokokoelmista ei juuri uusintapainoksia oteta ja Runot : 1973–2004 eli Turkan kootut teokset on sekin lähes 20 vuoden takaa.

No, kirjastosta, tietysti. Pari päivää varauksen jälkeen noudan lähikirjastostani Sirkka Turkan vuonna 1973 ilmestyneen esikoiskokoelman Huone avaruudessa, alkuperäisenä ensimmäisenä (ja ainoana) painoksena, alkujaan Pellervon kansakoululla sijainneen Pellervon sivukirjaston kokoelmista, nyt Tampereen kaupungin kirjaston varastosta. Miten kauniisti vanhentunut paperi, mikä ihastuttava vanhan kirjan tuoksu ja vanhan painokoneen jälki. Kirjastolle siis kiitos!

Ei kai tämä Turkkaa olisi, jos ei heti kokoelman ensimmäisessä nimirunossa kohdattaisi koiraa: "On hiljaista. Koira on nukahtanut, / sen vieressä muovilelulla / sama hymy unessa / kuin valveillakin."

Kokoelmassa on paljon pieniä runoja, joissa Turkka piirtää ytimekkäitä ja osuvia luontokuvia. Kirjoitusaikakin näkyy, samalla aukeamalla vierekkäin olevat runot "Puhemies Mao ja sade" ja "Ho Tši-Minh nukkuu" sijoittavat jo nimillään kokoelman tiettyyn aikakauteen. Toivomus "Ja jos maailma olisi yksi / suuri valtio / ei olisi sotia, ei / salakuljetustakaan." ei sinänsä ole mennyt vanhaksi, eikä tämä kipeästi aikansa lapsi ole.

Sataa.
Syksy tulee.
Leppäkertuista
liukenee pilkut.

Mahdotontahan minun on tässä kohtaa sanoa, miltä tämä on vaikuttanut esikoiskokoelmana, kun minulle Turkka näyttäytyy valmiiksi mestarillisena runoilijana. Runoista tunnistaa tekijänsä, kuvasto on tuttua Turkkaa: eläimiä, arkisia hetkiä, kuoleman ja menetyksen kuvastoa, viittauksia matalampaan ja korkeampaan kulttuuriin. Huone avaruudessa on helposti lähestyttävää, ei liian korkealentoista, mutta kuitenkin tulkinnanvaraa antavaa ja kiinnostavaa – siis oikein mainio runokokoelma.

J. S. Meresmaan nuorten säeromaani Dodo oli sen verran koukuttava, että kun jatko-osa Khimaira kerran oli käsillä, luin sen saman tien edellisen perään. Tämähän oli muuten oikein hyvä lähestymistapa, mutta kun nyt haluaisin lukea trilogian kolmannenkin osan Kerberoksen, joudun odottelemaan sitä syksyyn asti.

Dodossa Iinan ja Tuukan suhteesta muotoutui kolmikko, kun Sara ja Iina rakastuivat. Miten polyamoria käytännössä toimii? Siinäpä onkin ihmettelemistä. Se ei kuitenkaan ole Saran ongelmista suurin. Lääkiksen pääsykokeet epäonnistuivat, joten edessä on välivuosi tiukkaa pänttäämistä, mutta kun Sara ei oikeastaan haluaisi ollenkaan lääkikseen. Lääketieteellinen on vanhempien komento, lääkäriäiti ei ole antanut vaihtoehtoja. Vanhempien vanhoillisuus ja uskonnollisuus tarkoittavat myös sitä, ettei lesboudesta saati sitten monisuhteisuudesta voi kertoa vanhemmille. Eikä Sara ole kaikkia salaisuuksiaan vielä Iinallekaan kertonut.

Tietäähän sen, että salaisuuksilla on taipumus paljastua, eivätkä ne useinkaa tule ilmoille parhaalla mahdollisella tavalla. Super-Sara, jolla on ollut materiaalista hyvää vaikka millä mitalla, joutuu vähän tyhjän päälle. Materiaalinen varakkuus ei aina käy käsi kädessä henkisen rikkauden kanssa ja Saran perheessäkin vaietut salaisuudet kuluttavat pikku hiljaa kaikkia perheenjäseniä sisältä päin.

Khimaira on edeltäjänsä tavoin säeromaani. Kirja on napakan mittainen ja hyvin iskevä. Sen lukee nopeasti, mikä näin intensiiviselle tarinalle sopiikin. Säeromaaniksi Khimaira on poikkeuksellinen lähinnä runsaan loppusoinnuttelunsa vuoksi. Sellainen on suomalaisessa runoudessa nykyään harvinaista muutenkin. Tässä sille on tarinan sisäinen selityskin ja siksi se toimii oikein hyvin.

Sen kummemmin spoilaamatta tarinan loppukäänteitä on pakko todeta, että loppu oli hyvä. Hetken mietitytti tarinan tiettyjen käänteiden kliseisyys, mutta olisi vain pitänyt luottaa kirjailijaan – kirjassa oli enemmän syvyyttä ja salaisuuksia kuin ensinäkemältä olisi ajatellut, eikä loppuratkaisu jäänyt kliseiden tasolle.

Kahden ensimmäisen osan perusteella tätä trilogiaa on helppo suositella vauhdikkaiden ja dramaattisten nuortenkirjojen ystäville.

Olen lukenut Veera Antsalon (s. 1975) muutkin runokokoelmat, joten pitihän tämä esikoiskokoelmakin lukea. Sähkökatkoksen aikaan ilmestyi vuonna 2012. Se on myöhempien kokoelmien tapaan tyyliltään nyrjähtänyttä proosarunoa, joka viittailee eri suuntiin ja haastaa lukijaansa.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan. Tietyt teemat toistuvat osasta toiseen, kokoelmassa on yhtenäisyyttä ja samojen teemojen pyörittelyä. Esimerkiksi erilaiset satuelementit esiintyvät monesti, vaikka erityisesti neljäs osio, "Ne sudet", aihepiirin ympärillä pyöriikin aivan erityisesti. Tyttöys nousee myös teemana esiin ja sitä kautta tuo mieleen Antsalon tuoreimman Imago-kokoelman.

Öisin he lukevat toisilleen faabeleita, talon satukirjat on kauan aikaa sitten poltettu takassa. Faabelien maailmassa hallitsee valta ja voima eikä oikeudenmukaisuutta ole; maailma on vaarallinen ja armoton, kuolleet pysyvät kuolleina, rakkaus tekee heikoksi ja hölmöksi.

Kuvasto on ilahduttavan maagista, asetelmat heilahtavat toiseksi kuin sormien napsautuksella. Antsalo ripauttelee tekstin sekaan herkullisia pieniä mausteita, odottamattomia viittauksia yllättäviin asioihin: "Ulkoavaruuden olennot haluavat kotiin mutta joutuvat Youtubeen." Antsalon tyylitaju on kohdallaan; Sähkökatkoksen aikaan on leikkisä, vauhdikas ja hauska.

Olen viihtynyt oikein mainiosti Antsalon surrealistisissa maailmoissa, eikä tämä esikoisrunokokoelma ole poikkeus. Antsalon runoja on helppo suositella.