Reviews and Comments

Kun Doyle meni ja tapautti Sherlockin Sveitsissä – ihmisiä kun kiinnosti Holmesin seikkailut hänen muuta historiallista fiktiokirjallisuutta enemmän – ei hän silloinkaan jättänyt rikosten maailmaa väliin. Tässä pienehkössä kirjasessa on käännettynä Doylen dramatisointeja sen ajan kuuluisista rikostapauksista The Strand -lehdelle. Näitä tosirikosraportteja syntyi vain kolme kappaletta, tutkimustyön ja tapausten ankeat luonteet käyden lopulta voimille.

Tapaukset osoittavat vahvasti sen ajan oikeustajun: kuolemantuomio oli murhaajille yleisessä käytössä, mutta mielentilatutkimus saattoi pelastaa silloinkin hengen – toisaalta laitoshoito ei luultavasti vastannut lähellekään nykyajan tasoa. Doyle tuli Holmesin (ja spiritualismin) lisäksi myös tunnetuksi yhteiskunnallisena vaikuttajana, ja hän toisinaan antaa teksteissä kritiikkiä oikeuslaitoksen ratkaisuja kohtaan, etenkin syyllisyyden todentamisen puutteisiin. Kyseessä on siten mielenkiintoinen sivupolku Arthur Conan Doylen bibliografiassa, ja tarinoiden historiallista miljöötä avataan jonkin verran sopivilla alaviitteillä. En silti sanoisi näitä oleellisiksi tavallisille lukijoille, enemmänkin mielenkiintoisena kuriositeettina.

Suhteellisen huolellisesta taustatyöstä huolimatta suomentaja on jättänyt luvattoman paljon kirjoitusvirheitä teksteihin. Tuntuu, kuin lukisin jonkun unohtuneen käännösprojektin, joka löydettiin vetolaatikosta ja päätettiin julkaista sellaisenaan. En tiedä missä kiireessä tätä työstettiin, mutta luulisi pienkustantamolla olleen edes joku editoija. Ei näin!

Oi rautainen 80-luku! Sitä olisi voinut kuvitella lintukotomme olleen niin syrjässä, mutta jostain syystä tännekin eksyivät maailmanluokan muusikkoja ihmettelemään vesijohtojärjestelmäämme. Kirjaa lukiessa tulee huomattua, mitenkä pientä kaikki keikkatoiminta vielä oli, kun jopa jonkun pikkukylän urheiluhalliin saatiin raahattua tulevia hevimaailman legendoja. Eipä taida onnistua moinen temppu enää nykyaikana!

Kirjaa voidaan luonnehtia kuvailevaksi. Teksteissä ei eritellä materiaalista ajan henkeä, mutta keikkaraporteista se tulee ilmi muutenkin, kun mitä milloinkin ollaan napit vastakkain virkavallan tai hihhuleiden kanssa. Aikoinaan jopa Helsingin Sanomatkin kävi taistoon sielun vihollisia vastaan AC/DC-reportaasillaan. Samalla näkee, miten bändien legendaarisuus on muodostunut Suomessa, kuten esimerkiksi taannoinen Motörheadin keikka Lappeeenrannalla, jossa kuulemma soitettiin niin kovaa, että lähiseudun lehmät lopetti maidon heruttamisen.

Hyvä lisä ovat myös haastattelut erinäisten suomalaisten keikkatoimijoiden kanssa, jotka avaavat suomalaista keikkajärjestelyjen maailmaa. Erityinen kohokohta on entisen bändärin haastattelu, joka avaa hitusen rockin pyhän kolminaisuuden dekadenttista myyttiä ja naisfaniuden olemusta.

Sielunvihollisuus taitaa kuitenkin olla hevissä vahvasti läsnä, kun leipätekstissä nousi esiin luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Ehkä kyse oli ensimmäisen painoksen ongelmista, mutta niistä lähtee kuitenkin yksi tähti.

Noituutta harrastetaan vieläkin Suomessa! Mutta kirjan mukaan ne ovat luonnon tasapainoa palvovia, kuun vaihteita seuraavia jumalan- ja jumalatarpalvojia, jotka tekevät jotain rituaaleja piireissään ja meditoivat luonnosta tai jotain. Vähemmän yllättäen naiset ovat yliedustettuina wiccan harrastajina.

Kirja on tiivis uskontotieteellinen tietopaketti wiccojen maailmasta silloin herran vuonna 2007. Erityisesti kiinnostavaa oli lukea suomalaisen valtiovallan suhtautuminen uuspakanallisiin liikkeisiin: hyvinkin individualistiset liikkeet, jossa ei ole niinkään yhtä keskeistä kirjallisuutta tai edes erinäisiä uskonpiirejä kattavaa hierarkkista valtarakennetta, aiheuttavat ministeriössä harmaita hiuksia. Wiccojen anarkohengellinen liike sai lopulta ministeriötasolta ja lopulta korkeimmassa hallinto-oikeudessa yhden äänen erolla hylsyn, eli pienestä oli kiinni siihen aikaan, eikä tilanne näytä muuttuneen sitten niiden aikojen. Se ei näytä kuitenkaan lopettaneen wiccojen toiminnan, ja ainakin iltalööpit muistavat heitä pääsiäisen aikaan puhelinsoitolla – wiccojen suureksi harmiksi, koska he eivät ensisijaisesti suhtaudu itseään noidiksi, vaikka taikarituaalit ovatkin iso osa heidän uskomuksiaan. Osaltaan tämä johtuu median, toisaalta kirjallisuuden takia, koska mitäpä muuta voi tulkita erinäisistä "noidan oppaista" jopa wiccojen omissa liturgioissa.

Teoksessa käsitellään myös noituuden esiintymistä popkulttuurissa, ja erityisesti käydään puhetta myös Harry Potterista, jota silloin syytettiin lasten houkuttelusta noituuteen. Kirjassa on annettu myös puheenvuoro "kristillisen terapiakeskuksen" sosiaalipsykologille, joka argumentoi, että Potterin maailmassa on "parempi valita sysipimeä noituus kuin jäädä typeräksi jästipääksi", täten Potterinsa lukeneiden lapsien sielut ovat vaarassa joutua kadotukseen noituuden houkutuksen myötä. Loogisesti pätevää, mutta jokainen voi miettiä sen todenperäisyyttä itse.

Itselleni pistää silmään wiccan angloamerikkalaisuus, erityisesti miten paljon se lainaa Iso-Britannian okkultistisesta ja sen kuvitellusta menneisyydestä, ja keskeisistä kirjallisuuksista ei löydy (ainakaan silloin) käännöksiä. Noitapiirejäkin kutsutaan lainasanalla coveneiksi. Uskonnot levitessään mukautuvat paikallisiin oloihin, ja Suomessa on otettu mukaan mm. kansanuskomuksellisia käsityksiä saunavastoista magian työkaluina, esimerkiksi eri puulajeista rakennetut vastat suojaavat käyttäjäänsä vaikkapa varkailta. (Kannattaa kuitenkin katsoa, ettei ole kyseiselle puulajikkeelle allerginen, kuten yksi kirjan artikkelin toimittajista huomasi jälkeenpäin.)

Uuspakanallisuus on ehkäpä yksi ilmentymä individualismin kasvusta, jossa haetaan uskonnollisten yhteisöjen tuomaa hengellistä yhteisöllisyyden tunnetta. Ylipäätään okkultistista tai new age -henkistä kirjallisuutta tuotetaan nykyäänkin suuria määriä Suomessa, mikä kertoo näille materiaaleille löytyvän ostajia. Tylsän rationaalisena ihmisenä tämä tuntuu omituiselta, mutta toisaalta rituaalit tuovat jotain pysyvyyden tunnetta elämässä, kuten näin joulun aikoina. Elämän merkityksellistämistä, lyhyesti ilmaistuna.

Yukio Mishima is something of an odd bird in the literary world. As a closet homosexual nationalist with a fixation on honour, death and bodybuilding, he evokes a strange fascination from people, especially after his farcical coup attempt that ended in bloody harakiri. Despite of these personal quirks – or perhaps because of them – he is still highly revered for his literary works, even if the author himself disowned them in the final chapter of his life.

But this collection of short stories are what the writer considered worth translating at the time, which gives a good glimpse into his literary capabilities. You always lose something in translation, and perhaps the many possible poetic meanings hidden in the kanjis are lost, but nevertheless this selection shows his versatility as an author of adopting different styles and genres skillfully. Surprisingly, for a self-proclaimed misogynist he sure writes a lot from the perspective of women in these stories, and not in a particularly shallow sense. Themes of death, love, traditions, the modernization of Japanese culture and duty run in all the writings.

Since this is a mixed bag, some of the treats are not as exciting or interesting as one would have hoped. But of the selection, three highlights emerged: The Priest of Shiga Temple and His Love tells a fairytale like story of an ascetic priest who falls in love with an imperial courtesan. Onnagata describes the different tensions when a young modern theater director arrives to a kabuki theater to direct a play with a cast of female impersonators. Lastly, Patriotism is Mishima at his most perplexing: a story of a young military couple committing ritual suicide in defiance to an order to crush a coup attempt. Love, duty and honour swirl into a bloody expression of sacrifical self-determination; an aggressively anachronistic and sincere morality play.

Did the internet meme Trump to presidency? It certainly felt like it back in the day: Donald Trump was such a polarising figure before his first presidency that it caught the eyes of online pranksters and trolls. And this internet culture is the focus of this pamphlet, arguing that western liberal culture's pontifications of transgressive individuals and political purity laid the foundations to the rise of Trump and the alt-right.

So how did a website like 4chan lay the foundation to a nightmare? Nagle points out one single event as a turning point: Gamergate.

Remember Gamergate? Ah, bad times. I'm not going to remember it for you, but it was the internet shitstorm to end all internet shitstorms – and all because of video games and "ethics in gamejournalism". And in those battlefields a bondage was formed between apolitical trolls and right-wing extremists, hence the appearance of "ironic nazis". And suddenly the cultural zeitgeist swinged to the right, with such figures like flamboyantly gay Trump supporter Milo Yiannopolous would play onto the role of cultural transgressor in such a way, that the left felt a bit weak.

And the left were weak, stuck in their identity battles and other micropolitics. I have little experience of tumblr, but the descriptions of it being an almost Stasi-like surveillance society, where every action – past and present – were scrutinised for interpreted slights against perceived victims sounds familiar. This internet culture then filtered down to campuses, where students would campaign against pet grievances in similar fashion, which in effect alienated some people from the left. Basically the worst excesses of feminism was brought to the front. The left had lost their sense of humour, and thus became boring prudes. The left "couldn't meme" anymore.

A huge gain for conservatism, then? Not quite, for the alt-right also despised "cuckservatives" for their perceived softness. Nagle paints them as angry nerds who act as Nietzschean übermensch, individuals who rise above "normies" and their morality (all the while hiding behind their mob anonymity). Their seething hatred for women in general is concerning, and the ample examples sprinkled in the texts have a disquieting effect.

Now this is probably not the whole story – Trump has massive support in the rust states after all, he's very good at tapping into people's frustrations – but it does explain some of the background culture wars raging in the US to us outside the borders. And since the US has a hegemonic hold of the internet, the reprecussions are also felt elsewhere.

This book was written 7 years ago, and much has passed, but Trump is running for presidency again, with close polls – god knows how. But one sign is encouraging: I see little to no memes about Trump compared to 2016.

Klara ja aurinko oli lukukokemukseltaan kuin eräänlainen tulevaisuuden Candide, jossa kirjan päähenkilönä toimiva keinotekoinen ystävä Klara tulkitsee ympäröivää (pientä) maailmaansa naivistisella mutta terävällä otteella. Klara o(s)tetaan perheeseen huolehtimaan äidin tytärtään, joka on muuttunut sairaalloiseksi geeniterapian yhteydessä. Samalla kun Klara tulee osaksi perhettä, hän pääsee osalliseksi perheen salaisuuksiin.

Tarinallisesti teos on kuvaileva. Paljon havaintoja ympäröivästä maailmasta, mutta niiden taustat jää naiiville Klaralle useimmiten epäselviksi, joka toimii kirjan ainoana kerronnallisena subjektina. Lukija useimmiten joutuu lukemaan rivien välistä hahmottaakseen niiden todellista luonnetta. Perheen ympärille on kyhätty erinäisiä juonellisia lankoja, jotka heijastelevat uusien teknologioiden vaikutuksia yksilöihin ja yhteiskuntiin. Mitenkä paljon geenimanipulointi jakaa ihmisiä voittajiin ja häviäjiin? Onko keinoystävien ja ihmisten välinen suhde lopulta vain väliaikaista? Nämä kysymykset heijastelevat myös nykyaikaa ja ihmisyyttä. Yhteiskunnallisten epävakauksien kohdalle tarjotaan vastaukseksi uskoa: Klaralla on miltei uskonnollinen suhde kaikkivoipaiseen aurinkoon, ja päätyy tekemään jopa radikaaleja ratkaisuja auringon suosiollisuuden eteen. Mutta miten paljon uskolla voi vaikuttaa asioihin?

Kirjana tätä on vaikea arvioida. Kirjan lopullinen viesti jää mysteeriksi. Se voi toisaalta olla kirjan tarkoitus; mitään lopullisia totuuksia ihmisyydestä ei kirjoiteta, voi vain esittää havaintoja ja lukijan tulkintoja niistä. Klara oli kuitenkin kertojana niin sympaattinen, että oli helppo eläytyä hänen maailmaansa ja yrityksiinsä tasapainottaa sitä, vaikka teki kipeää.

Merimies Ryuzille elämä merillä vastasi miehuuden ydintä, mutta ajan mittaan se oli menettänyt hohtoaan. Tutustuessaan telakalla leskeen, hän on valmis jättämään vanhan elämänsä taakseen. Lesken nuori poika näkee hänet toisin: merimiehenä, joka on asettunut valheellisen maailman yläpuolelle ja kosketuksissa johonkin merkityksellisempään. Kun hänen petoksensa paljastuu, on korjausliikkeen paikka.

Mishimasta kun on kysymys, niin tarinassa näkyy hänelle ominaiset kysymykset kunniasta elämässä ja kuolemassa. Nuoremmalla sukupolvella on pinnallisempi käsitys kunniasta ja maailmasta, tai lähinnä he käsittävät tunteettomuutta – "objektiivisuutta" – pinnallista maailmaa kohtaan vahvuudeksi. Vanhemmalla sukupolvella taasen on kokemus elämästä ja maailmasta, mutta ovat tuskastuneet sen päämäärättömyyteen. Siinä missä tarinan nuoriso janoaa jotain elämää suurempaa, heidän majakkansa on valmis kääntämään selkänsä sille. Tämä lienee yleinen tarina: miten pettyneitä olemmekaan, kun joku ihailemamme ihminen on vähemmän kuin oletimme hänen olevan, miten hän olikaan valmis myymään periaatteensa, vaihtamaan hänen jalo "kuolemansa" häpeälliseen elämään! Voimmeko toisaalta vaatia ihmisiä pysymään puhtaina, vakaumuksellisena?

Tämä on näitä kirjoja jotka jäävät kummittelemaan pitemmäksi aikaa takaraivoon. Se koskettaa kysymystä elämän tarkoituksesta, ihmisen valmiutta elää elämäänsä ja samalla hyväksyä kuolemansa.

Love can be scary in itself, so it's probably not surprising that in horror that is often an element in stories. Vampires in particular being often the object of tainted love, which this collection of short stories also features.

Content-wise not a bad selection, although not what I expected initially. The stories are more or less commentary of contemporary issues and fears revolving love lives. Some of the stories were, however, quite dated; mere academic curiosities as it were. So in conclusion, a mixed bag.

Some highlights:

• Carmilla: Le Fanu's famous sapphic vampire novella set the tone for Stoker's Dracula, and while I've read it before, the text is a joy to read.
• One Remained Behind: a student dabbles in the dark arts to find fame and fortune, but is bound to a phantom bride. Marjorie Bowen's story features some classic deal-with-the-devil twists.
• The Lady of the House of Love: Angela Carter's vampiric retelling of sleeping beauty is delicious in content and form.

Hyvinvointimaa Suomi kääntyy jossain vaiheessa historiassaan domestikoimaan naiset karsimalla ärsyttävät feministit suvunjatkohommista, jättämällä vain miellyttämishaluisimmat yksilöt jäljelle; siitä seuraa (miehille) yhteiskunnallisesti mieluisempaa sukupuolihierarkiaa ajava eusistokraattinen tasavalta. Samalla kun Terveysviraston valvovan silmän alla muut paheet kuten alkoholi on karsittu maasta, alamaailma on kääntynyt diilaamaan uusinta kansanmyrkkyä sitä halajaville: chiliä ja muuta scoville-asteikossa kuumaksi kamaksi luokiteltua. Eräs alamaailmaan sekaantunut uuden ajan nainen onkin sekaantunut hämäräbisnekseen täyttääkseen pikkusiskonsa katoamisen myötä sisimmillään syntynyttä tyhjyyttään.

1900-vuosisadan alkupuoliskon kansanterveydelliset äärimmäisyydet kuuluvat dystopian alkupisteenä. Historiaansa tuntevana suomalaisena on helppo hymähdellä sen ajan tuttua ajatusmaailmaa. Toisaalta tämän rinnalle nostettu chilien diilaus muistuttaa osaltaan Kummeli-sketsiä. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua näiden kahden elementin rinnakkaisoloon, vaikka absurdismilla on paikkansa dystopiakuvauksissa. Ehkäpä minua ärsytti ajatus, jota voisi tiivistää seuraavanlaisesti: "ne vetää päänsä täyteen chiliä, täten tämä on hauskaa". Oli miten oli, en ollut ihan myyty tavasta, jolla tarinaa rakennettiin.

Lukukokemuksena kirja oli kuitenkin otollisen helppolukuinen, ja yhdeltä istumalta voi lukea melkein puolet kirjasta, eikä kirjaa voi missään nimessä sanoa huonoksi. Olin vain ehkä odottanut enemmän.