Reviews and Comments

Moniäänisyys on hyve, etenkin kun puhutaan eri näkökulmien tuomasta ymmärryksestä. Joten kun tieteilijä ja tosielämän noita kirjoittavat kirjan, voidaan odottaa pääsevämme aika lähelle jonkinlaista totuutta noituudesta. Siinä mielessä kirja tekee tehtävänsä, mutta ei välttämättä odottamallaan tavalla.

Kirjan avaa Saureen historiikki noidista ja tietäjistä, jotka kansoittavat pakanallista ja kansanuskojen metsäkansaa. Suomalaisilla tuntui olevan menneisyydessä kova maine magian harrastajina, ja lähimenneisyyden kansantaruissa on mainintoja kuuluisista miestietäjistä, jotka saattoivat kilpailuhengessä usuttaa toistensa kimppuun karhun. Samalla piirtyy elävästi, miten ajan mittaan kansanuskoisen kansan haltijauskoisuus ja henkimaailma hautautuivat kristinuskon alle. Nykyään tuo maailma elää lähinnä ilmaisuissamme – "loveen lankeaminen" hyvänä esimerkkinä.

Sitten olivat noitavainot. Tuttua kauraa, mutta pohjolassa ne sai oman kulttuurisen vivahteensa, kun 1660-luvun Ruotsissa alettiin epäillä ihmisiä Blåkullan mustaan sapattiin lentäviksi noidiksi. Virkavallan mukaantulo muutti hysterian paniikiksi, ja vaikka noitarovioon joutui myös kansanparantajiakin, suurinosa olivat viattomia. Noitavainojen tuomioistuimilla huteratkin aihetodisteet riittivät oikeuttamaan tuomiot, useimmiten koska tuomareilla oli jo selvä käsitys syyllisyydestä. "Tunnustukset" saatiinkiin nopeasti kidutuksella.

Sitä voisikin siten kuvitella, että nykyaikana moiset ylilyönnit olisivat jänneet kauas menneisyyteen. Kirjassa sitä ei mainita, mutta en voi olla vertaamatta nykyajan satanismipaniikkeihin, jotka toimivat enemmän tai vähemmän samoilla mekanismeilla kuin noitavainot. Satanismipaniikit olivat tuttuja Yhdysvalloissa, mutta tuorein esimerkki löytyy ihan Suomesta – nimittäin Anneli Auerin ja miesystävänsä saamat seksuaalirikostuomiot, jotka syntyivät hänen lastensa antamista lausunnoista "satanistisista rituaaleista". Kuten menneisyyden noitavainoissa, missä lapset saattoivat ilmiantaa vanhempiaan noituudenharjoittamisesta, olivat Auerin lasten tarinat sepitettä, kiitos johdattelevien kysymysten. Uskoiko virkavalta todellakin syytöksiinsä? Epäilen enemmänkin virkavaltaa sapettaneen hutiloitu murhatutkimus, joten jollain tavalla piti narauttaa joku haaviin. Samaten noitatuomioiden kohdalla: jotain piti tehdä, ettei menetetty kasvoja kansan edessä. Nyt käsissä on vain itsenäisen Suomen rikosoikeushistorian mustin tahra.

Seuraavaksi päästäänkin Youtuben ASMR-noitana tunnetun Kupariketun kirjoittamaan toiseen osaan, joka on selvästi omaäänisin osuus, hyvässä ja pahassa. Miten hän vertautuu menneisyyden noitiin? No, niin ja näin. "Eklektisenä noitana" hän edustaa tietynlaista postmodernia uushenkisyyttä, jossa poimitaan rusinat eri traditioiden pullista. Mikäs siinä, mutta sisäinen skeptikkoni heräsi siinä vaiheessa, kun hän sanoi olevansa meedio ja saavansa yhteyksiä tuonpuoleisesta. Kuparikettu väittää erityisesti noitien olleen ensimmäisiä meedioita, koska ovat hankkineet tietonsa ja taitonsa kuolleilta. Minua ei kiinnostaisi toimia päivystävänä dosenttina, mutta selvyyden vuoksi: rinnakkaisuus ei vielä riitä todisteeksi. Kupariketun noituus edustaa minusta enemmänkin eurooppalaista spiritualistista liikettä, jonka harrastajia syntyi myös aikoinaan Suomessa.

Jäinkin miettimään, oliko hänen osuutensa enemmänkin mainospuhetta omalle toiminnalleen, koska uushengellisyyden taustalla pyörii hyvinkin materiaalista tuotontavoittelua. Vaihtokauppaa on tosin tehty ennenkin noitien ja tietäjien kanssa, ja oletettavasti ihmiset ovat saaneet jotain vastinetta rahoilleen. Mutta sitä ei ole kieltämistä, että tässä brändinä, influensserina ja pienyrittäjänä Kuparikettu sai runsaasti huomiota, ja vielä osatekijänä asiantuntijan kanssa tekemää kirjaa. Tästä oli hyvä jatkaa portfolion rakentelua omalla noituudesta kertovasta kirjalla. Hyvää pöhinää!

Yleissivistävänä kirjana tämä onkin omituisen kaksijakoinen: yleistajuisena noitien historiaa kertaavana se on toimiva, mutta nykynoituudesta sen anti on suppeaa – pääasiallinen fokus on yhdessä noituuden alalla. Ehkä kirja kuvastaakin hyvin nykynoitien tilannetta, jossa osa mukautuu kapitalistiseen yhteiskuntaan rakentamalla itsestään palvelualaan nojautuvia bisnesnoitia. Se, jos mikä, on ajamme henki.

Nowadays working always has that hint of dread in the background. Do people appreciate my work? Are my skills close to being deprecated or replaceable? Do I still have work tomorrow? Or worse: Am I stuck in this deadend job for the rest of my life? That sense of fear is prime material for horror authors, and Thomas Ligotti has branched in particular to his brand of "corporate horror", where towering office blocks replace dark foreboding castles while inhabited by sociopathic business sharks, murderous office workers and oppressively stressful workplace environments that seem to do a number to your mind. And the work never ends, however inane or mundane.

Sounds intriguing, doesn't it? Problem is, creating horror from the mundane runs the risk of being mundane itself. Ligotti keeps things interesting with his mastery of words and world building, but the dull beige haze of office life conceals much of the horror, which is merely insinuated in vacuous office jargon. It's also not the newest of ideas: Matt Groening's "Work Is Hell" comics make the same point, although altogether differently. Still, the stories aren't a drudgery to read, and can be darkly delightful at points.

Fun like office pizzas; that's my report.

En tiedä olenko mitenkään suuri The Cure -fani. Muistan lapsuudessani enemmänkin heidän musavideoitaan, erityisesti traumatisoivan Lullaby-videon. Vanhempana päädyin tutustumaan tarkemmin heidän tuotantoonsa, ja tykästyin heidän varhaisemmasta, riisutummasta annista. Nämä sattuukin olemaan Lol Tolhurstin muistelmateoksen musiikkitiedollinen ydin, sikäli kun oli vielä osallisena kirjoittamisessa ja Robert Smithin lapsuudenystävänä.

Tolhurstin perspektiivi antaakin hyvän kuvan yhtyeen syntyhistoriasta, sen musiikillisista vaikutteista ja ajallisesta ilmapiiristä. Samalla kuvastuu, minkälaista oli keikkailla 1980-luvun alussa thatcherismin ankeuttamissa pysähtyneissä lähiöissä, joiden pubeissa parveilivat lähinnä vihaisia skinejä. Ei ehkä otollisin maaperä Boys Don't Cry -biisin soittamiseen, mutta yllättäviä keikkatarinoita piisaa. Kirjan punainen lanka on kuitenkin rumpalin sotatraumatisoidun isänsä alkoholismin periytyminen ja kaveruussuhteen kariutuminen. Tuttu tarina sinänsä: päihteet ovat tuhonneet muusikon elämän jos toisenkin, ja selviytymistarinoitakin on vaikka muille jakaisi. Sekaan kyllä mahtuu pari humoristista kännitarinaa jos toista, niin kuin perinne vaatii. Mikä sitten kohottaa tämän kirjan muista vastaavista on katumuksen ja anteeksiannon viesti: lopullista sanaa ei ole sanottu, aina on aikaa korjata säröt – mikä on toisinaan toistamisen arvoinen viesti.

Jos yhtye on ennestään tuntematon, on sen anti ehkä enemmänkin anekdoottien läpikäymistä. Faneille ja muusikoille kirja avaa hitusen yhtyeen käänteiden taustoja.

Kun Doyle meni ja tapautti Sherlockin Sveitsissä – ihmisiä kun kiinnosti Holmesin seikkailut hänen muuta historiallista fiktiokirjallisuutta enemmän – ei hän silloinkaan jättänyt rikosten maailmaa väliin. Tässä pienehkössä kirjasessa on käännettynä Doylen dramatisointeja sen ajan kuuluisista rikostapauksista The Strand -lehdelle. Näitä tosirikosraportteja syntyi vain kolme kappaletta, tutkimustyön ja tapausten ankeat luonteet käyden lopulta voimille.

Tapaukset osoittavat vahvasti sen ajan oikeustajun: kuolemantuomio oli murhaajille yleisessä käytössä, mutta mielentilatutkimus saattoi pelastaa silloinkin hengen – toisaalta laitoshoito ei luultavasti vastannut lähellekään nykyajan tasoa. Doyle tuli Holmesin (ja spiritualismin) lisäksi myös tunnetuksi yhteiskunnallisena vaikuttajana, ja hän toisinaan antaa teksteissä kritiikkiä oikeuslaitoksen ratkaisuja kohtaan, etenkin syyllisyyden todentamisen puutteisiin. Kyseessä on siten mielenkiintoinen sivupolku Arthur Conan Doylen bibliografiassa, ja tarinoiden historiallista miljöötä avataan jonkin verran sopivilla alaviitteillä. En silti sanoisi näitä oleellisiksi tavallisille lukijoille, enemmänkin mielenkiintoisena kuriositeettina.

Suhteellisen huolellisesta taustatyöstä huolimatta suomentaja on jättänyt luvattoman paljon kirjoitusvirheitä teksteihin. Tuntuu, kuin lukisin jonkun unohtuneen käännösprojektin, joka löydettiin vetolaatikosta ja päätettiin julkaista sellaisenaan. En tiedä missä kiireessä tätä työstettiin, mutta luulisi pienkustantamolla olleen edes joku editoija. Ei näin!

Oi rautainen 80-luku! Sitä olisi voinut kuvitella lintukotomme olleen niin syrjässä, mutta jostain syystä tännekin eksyivät maailmanluokan muusikkoja ihmettelemään vesijohtojärjestelmäämme. Kirjaa lukiessa tulee huomattua, mitenkä pientä kaikki keikkatoiminta vielä oli, kun jopa jonkun pikkukylän urheiluhalliin saatiin raahattua tulevia hevimaailman legendoja. Eipä taida onnistua moinen temppu enää nykyaikana!

Kirjaa voidaan luonnehtia kuvailevaksi. Teksteissä ei eritellä materiaalista ajan henkeä, mutta keikkaraporteista se tulee ilmi muutenkin, kun mitä milloinkin ollaan napit vastakkain virkavallan tai hihhuleiden kanssa. Aikoinaan jopa Helsingin Sanomatkin kävi taistoon sielun vihollisia vastaan AC/DC-reportaasillaan. Samalla näkee, miten bändien legendaarisuus on muodostunut Suomessa, kuten esimerkiksi taannoinen Motörheadin keikka Lappeeenrannalla, jossa kuulemma soitettiin niin kovaa, että lähiseudun lehmät lopetti maidon heruttamisen.

Hyvä lisä ovat myös haastattelut erinäisten suomalaisten keikkatoimijoiden kanssa, jotka avaavat suomalaista keikkajärjestelyjen maailmaa. Erityinen kohokohta on entisen bändärin haastattelu, joka avaa hitusen rockin pyhän kolminaisuuden dekadenttista myyttiä ja naisfaniuden olemusta.

Sielunvihollisuus taitaa kuitenkin olla hevissä vahvasti läsnä, kun leipätekstissä nousi esiin luvattoman paljon painovirhepaholaisia. Ehkä kyse oli ensimmäisen painoksen ongelmista, mutta niistä lähtee kuitenkin yksi tähti.

Noituutta harrastetaan vieläkin Suomessa! Mutta kirjan mukaan ne ovat luonnon tasapainoa palvovia, kuun vaihteita seuraavia jumalan- ja jumalatarpalvojia, jotka tekevät jotain rituaaleja piireissään ja meditoivat luonnosta tai jotain. Vähemmän yllättäen naiset ovat yliedustettuina wiccan harrastajina.

Kirja on tiivis uskontotieteellinen tietopaketti wiccojen maailmasta silloin herran vuonna 2007. Erityisesti kiinnostavaa oli lukea suomalaisen valtiovallan suhtautuminen uuspakanallisiin liikkeisiin: hyvinkin individualistiset liikkeet, jossa ei ole niinkään yhtä keskeistä kirjallisuutta tai edes erinäisiä uskonpiirejä kattavaa hierarkkista valtarakennetta, aiheuttavat ministeriössä harmaita hiuksia. Wiccojen anarkohengellinen liike sai lopulta ministeriötasolta ja lopulta korkeimmassa hallinto-oikeudessa yhden äänen erolla hylsyn, eli pienestä oli kiinni siihen aikaan, eikä tilanne näytä muuttuneen sitten niiden aikojen. Se ei näytä kuitenkaan lopettaneen wiccojen toiminnan, ja ainakin iltalööpit muistavat heitä pääsiäisen aikaan puhelinsoitolla – wiccojen suureksi harmiksi, koska he eivät ensisijaisesti suhtaudu itseään noidiksi, vaikka taikarituaalit ovatkin iso osa heidän uskomuksiaan. Osaltaan tämä johtuu median, toisaalta kirjallisuuden takia, koska mitäpä muuta voi tulkita erinäisistä "noidan oppaista" jopa wiccojen omissa liturgioissa.

Teoksessa käsitellään myös noituuden esiintymistä popkulttuurissa, ja erityisesti käydään puhetta myös Harry Potterista, jota silloin syytettiin lasten houkuttelusta noituuteen. Kirjassa on annettu myös puheenvuoro "kristillisen terapiakeskuksen" sosiaalipsykologille, joka argumentoi, että Potterin maailmassa on "parempi valita sysipimeä noituus kuin jäädä typeräksi jästipääksi", täten Potterinsa lukeneiden lapsien sielut ovat vaarassa joutua kadotukseen noituuden houkutuksen myötä. Loogisesti pätevää, mutta jokainen voi miettiä sen todenperäisyyttä itse.

Itselleni pistää silmään wiccan angloamerikkalaisuus, erityisesti miten paljon se lainaa Iso-Britannian okkultistisesta ja sen kuvitellusta menneisyydestä, ja keskeisistä kirjallisuuksista ei löydy (ainakaan silloin) käännöksiä. Noitapiirejäkin kutsutaan lainasanalla coveneiksi. Uskonnot levitessään mukautuvat paikallisiin oloihin, ja Suomessa on otettu mukaan mm. kansanuskomuksellisia käsityksiä saunavastoista magian työkaluina, esimerkiksi eri puulajeista rakennetut vastat suojaavat käyttäjäänsä vaikkapa varkailta. (Kannattaa kuitenkin katsoa, ettei ole kyseiselle puulajikkeelle allerginen, kuten yksi kirjan artikkelin toimittajista huomasi jälkeenpäin.)

Uuspakanallisuus on ehkäpä yksi ilmentymä individualismin kasvusta, jossa haetaan uskonnollisten yhteisöjen tuomaa hengellistä yhteisöllisyyden tunnetta. Ylipäätään okkultistista tai new age -henkistä kirjallisuutta tuotetaan nykyäänkin suuria määriä Suomessa, mikä kertoo näille materiaaleille löytyvän ostajia. Tylsän rationaalisena ihmisenä tämä tuntuu omituiselta, mutta toisaalta rituaalit tuovat jotain pysyvyyden tunnetta elämässä, kuten näin joulun aikoina. Elämän merkityksellistämistä, lyhyesti ilmaistuna.

Yukio Mishima is something of an odd bird in the literary world. As a closet homosexual nationalist with a fixation on honour, death and bodybuilding, he evokes a strange fascination from people, especially after his farcical coup attempt that ended in bloody harakiri. Despite of these personal quirks – or perhaps because of them – he is still highly revered for his literary works, even if the author himself disowned them in the final chapter of his life.

But this collection of short stories are what the writer considered worth translating at the time, which gives a good glimpse into his literary capabilities. You always lose something in translation, and perhaps the many possible poetic meanings hidden in the kanjis are lost, but nevertheless this selection shows his versatility as an author of adopting different styles and genres skillfully. Surprisingly, for a self-proclaimed misogynist he sure writes a lot from the perspective of women in these stories, and not in a particularly shallow sense. Themes of death, love, traditions, the modernization of Japanese culture and duty run in all the writings.

Since this is a mixed bag, some of the treats are not as exciting or interesting as one would have hoped. But of the selection, three highlights emerged: The Priest of Shiga Temple and His Love tells a fairytale like story of an ascetic priest who falls in love with an imperial courtesan. Onnagata describes the different tensions when a young modern theater director arrives to a kabuki theater to direct a play with a cast of female impersonators. Lastly, Patriotism is Mishima at his most perplexing: a story of a young military couple committing ritual suicide in defiance to an order to crush a coup attempt. Love, duty and honour swirl into a bloody expression of sacrifical self-determination; an aggressively anachronistic and sincere morality play.

Did the internet meme Trump to presidency? It certainly felt like it back in the day: Donald Trump was such a polarising figure before his first presidency that it caught the eyes of online pranksters and trolls. And this internet culture is the focus of this pamphlet, arguing that western liberal culture's pontifications of transgressive individuals and political purity laid the foundations to the rise of Trump and the alt-right.

So how did a website like 4chan lay the foundation to a nightmare? Nagle points out one single event as a turning point: Gamergate.

Remember Gamergate? Ah, bad times. I'm not going to remember it for you, but it was the internet shitstorm to end all internet shitstorms – and all because of video games and "ethics in gamejournalism". And in those battlefields a bondage was formed between apolitical trolls and right-wing extremists, hence the appearance of "ironic nazis". And suddenly the cultural zeitgeist swinged to the right, with such figures like flamboyantly gay Trump supporter Milo Yiannopolous would play onto the role of cultural transgressor in such a way, that the left felt a bit weak.

And the left were weak, stuck in their identity battles and other micropolitics. I have little experience of tumblr, but the descriptions of it being an almost Stasi-like surveillance society, where every action – past and present – were scrutinised for interpreted slights against perceived victims sounds familiar. This internet culture then filtered down to campuses, where students would campaign against pet grievances in similar fashion, which in effect alienated some people from the left. Basically the worst excesses of feminism was brought to the front. The left had lost their sense of humour, and thus became boring prudes. The left "couldn't meme" anymore.

A huge gain for conservatism, then? Not quite, for the alt-right also despised "cuckservatives" for their perceived softness. Nagle paints them as angry nerds who act as Nietzschean übermensch, individuals who rise above "normies" and their morality (all the while hiding behind their mob anonymity). Their seething hatred for women in general is concerning, and the ample examples sprinkled in the texts have a disquieting effect.

Now this is probably not the whole story – Trump has massive support in the rust states after all, he's very good at tapping into people's frustrations – but it does explain some of the background culture wars raging in the US to us outside the borders. And since the US has a hegemonic hold of the internet, the reprecussions are also felt elsewhere.

This book was written 7 years ago, and much has passed, but Trump is running for presidency again, with close polls – god knows how. But one sign is encouraging: I see little to no memes about Trump compared to 2016.