Reviews and Comments

Nyt on tämäkin järkäle kahlattu (englanniksi vieläpä). Aikakirjamaisen tiivis proosaluettelo kuvitteellisen maailman tapahtumista, välillä kerrontaa hidastetaan jonkin tärkeän käännekohdan ympärillä, mutta sitten kuitataan taas muutama vuosisata parilla lauseella. Jos tykkää aikakirjaproosaa lukea, suosittelen mieluummin jotain oikeita historiallisia aikakirjoja. Muut kuin hardcore-tolkienistit tuskin kostuvat tästä mitään.

Kielen kehitystä käsittelevä varsin yleistajuinen mutta kuitenkin akateeminen kirja, jossa tarkastellaan rinnan ihmiskielen syntyä lajikehityksen saatossa ja yksilön kielitaidon kehkeytymistä ensimmäisten elinvuosien aikana. Lähtökohta on kognitiivis-funktionaalinen ja multimodaalinen, ja generatiivisia kieliteorioita arvostellaankin varsin avoimesti (ja ihan ansiosta). Yksi kirjassa esiin nousseista ajatuksista on se, että varhain ilmenevä on olennaista, ja kieli syntyy toiminnan, jaetun vuorovaikutuksen ja analogioiden voimalla. Kauppinen osoittaa esimerkkien avulla myös, että lapsen kieli ja aikuisen kieli eivät lopulta olekaan niin kovin erilaisia, kun vertailukohdaksi otetaan aikuisten normaali kielenkäyttö sosiaalisissa tilanteissa eikä keinotekoinen kirjakieli — ja näinhän se lopulta järkevältä tuntuukin, sillä mistäs muualta kuin aikuisilta lapset saisivat mallin kielenkäyttöönsä. Kaiken kaikkiaan hyvä ja suhteellisen ajantasainen yhteenveto aiheesta, jonka tutkimus on viime vuosikymmeninä edennyt huomattavasti.

Romaanissa seurataan miehen ja vaimon elämää pääosin vuonna 1885, kun mies lähtee Yhdysvaltain armeijan upseerina johtamaan pientä tutkimusretkikuntaa Alaskan kartoittamattomille syrjäseuduille ja vaimo joutuu raskauden vuoksi jättäytymään tutkimusmatkalta pois, mutta kotona ollessaan hän sitten innostuu valokuvaamisesta ja siitä kehkeytyy hänelle lopulta oikein ura. Romaani koostuu päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, lehtileikkeistä, valokuvista sun muusta sekä nykypäivään sijoittuvasta kirjeenvaihdosta. Jos ei anna itseään häiritä sen, että valkoinen kirjailija on kirjoittanut valkoisten kolonialistien tarinan, jossa ihan konkreettisesti edistetään siirtokuntien perustamista alkuperäiskansojen maille ja lopulta päädytään ”noh asiat on aika monimutkaisia” -tason apologiaan, niin onhan tämä sinänsä ihan kiinnostavaa ja humaania luonto- ja ajankuvausta.

Pitkän linjan kääntäjä käy läpi elämäntyötään nimenomaan kielen näkökulmasta ja keskittyy siihen, millaiset rakenteelliset ja ilmaisulliset keinot ovat suomelle ominaisia. Tarkastelu on aineistolähtöistä, ja aineistona on Juvan oma laaja käännöstuotanto: yksittäiset käännetyt virkkeet ja virkettä lyhyemmät katkelmat esitetään rinnakkain englanniksi ja suomeksi, jolloin lukija pääsee konkreettisesti näkemään, kuinka englannin ja suomen tapa jäsentää maailmaa poikkeavat toisistaan ja miten paljon suomessa on sellaisia vivahteikkuuden ilmaisukeinoja, jotka englannista tyyten puuttuvat. Kirja lienee kaikkein antoisin kaunokirjallisuuden suomentajille, mutta suosittelen tätä ehdottomasti myös kirjoittajille, jotka ovat tottuneet lukemaan paljon englanniksi ja ovat ehkä siksi omaksuneet vahvasti anglistisen tavan kirjoittaa, sekä kaikille niille, jotka kehtaavat päivitellä, miten paljon ilmaisuvoimaisempi kieli englanti on kuin suomi.

Nolkytluvun media-alalla työskentelevää urbaania keskiluokkaa tarkasteleva jännitystarina (vuodelta 2006), jossa saippuasarjan käsikirjoitustiimin jäsenet vuoroin pelaavat yhteen ja vuoroin juonittelevat toisiaan vastaan ja käsikirjoitetun sarjan ja käsikirjoittajien oman elämän väliset rajat hämärtyvät. Vetävästi kirjoitettua ja terävää ajankuvaa, ja tv-sarjan tekeminen lienee jotakin aikakaudelle hyvin ikonista toimintaa — samaa aihetta käsitellään nimittäin myös mm. Arto Salmisen romaanissa Kalavale (2005) sekä Ylen vuonna 2008 esittämässä Harvoin tarjolla -tv-sarjassa.

Anekdoottikokoelma, jossa on jotakin sanottavaa suuresta osasta Euroopan kieliä. Kielitieteilijälle tässä ei ole hirveästi uutta; lähinnä kiinnostavia pikku yksityiskohtia eri kielistä ja mainintoja muutamista sellaisista kielistä, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Mutta kun liikutaan popularisoitujen anekdoottien tasolla, niin väkisin joukkoon päätyy myös joitakin epätarkkuuksia, ja kun niitä huomaa yhden, niin väistämättä alkaa miettiä, montako on jäänyt huomaamatta. Noh, niin käy kyllä toisaalta valitettavan usein myös akateemisten kielitieteellisten kirjojen kohdalla. Kirja on myös suunnattu ensisijaisesti brittiyleisölle, vaikkei kirjailija itsekään ole britti, joten ”kiinnostavaksi” valittujen akenkdoottien kiinnostavuutta joutuu peilaamaan sitä kautta. Kirjassa on myös harmillisen vahvana se asenne — joka ylipäätään on harmillisen yleinen aina kun kielistä puhutaan — että lukijalle oletettavasti outoja kieliä lähestytään siitä näkökulmasta, miten vaikeita ja hankalia ja mahdottomia ne vieraskieliselle (= englanninkieliselle) ovat. Mutta ihan hauska ja kevyt luettava tämä toki oli, ja toimi minulle myös muistinvirkistäjänä sen suhteen, millaisiin asioihin laaja yleisö kielissä saattaa kiinnittää huomiota.

Takakansitekstin mukaan romaani kysyy, olisiko maailma parempi paikka, jos naiset olisivat vallassa. Kysymys on vähän harhaanjohtava, koska oikeasti romaanissa tarkastellaan maailmaa, jossa fasistit ovat vallassa. On kyllä totta, että sorto ja toiseuttaminen on pitkälti sukupuolittunutta ja että kaikki hallitsevan luokan jäsenet ovat naisia, mutta aivan hyvin voisi kuvitella muunkinlaisia yhteiskuntajärjestelmiä, joissa vallankäyttö on sukupuolittunutta mutta jotka eivät ole fasistisia. Noh, joka tapauksessa, tässä vuonna 2012 ilmestyneessä romaanissa tehdään joitakin lähitulevaisuutta koskevia ennusteita, jotka viimeksi kuluneen kymmenen vuoden perusteella ovat häiritsevän osuvia. Mutta sen jälkeisten aikojen ennusteet ovat paljon villimpiä — saa nähdä, jatkaako maailma näin villillä linjalla! Kirjana, tarinana tämä ei kuitenkaan ole mikään kovin hyvä, vaan lähinnä sekoitus ronskia esikoisromaaniedgyilyä, jonka lomaan on yritetty kirjoittaa korkeakirjallisia kuvauksia. Peilikohtauksia on useampia, eikä liene vaikea arvata, että sukupuoliasioiden ja kehollisuuden kuvaukset saavat tämän tästä vähän irvistelemään.

Jos on koskaan opiskellut Language Transferin kielikursseja, on varmasti ihastunut niihin ja pohtinut, miten hienosti ne on rakennettu (jos taas ei ole koskaan niitä kokeillut, niin äkkiä korjaamaan tilanne osoitteessa www.languagetransfer.org/), ja mahdollisesti on saanut kipinän alkaa suunnitella omaa vastaavaa kurssia jostakin kielestä. Tämä kirja vastaa juuri näihin ajatuksiin ja on varsinaisesti suunnattu niille, joita kielikurssin suunnittelu ja kirjoittaminen kiinnostaa. Mutta kirja on — varsinkin ensimmäisten lukujensa osalta — erittäin antoisaa luettavaa kaikille muillekin, joita kiinnostaa pohtia, kuinka ihmismieli lähestyy uusia ja monimutkaisia asioita ja kuinka tällaisia monimutkaisia kokonaisuuksia kannattaa opiskella ja opettaa. Kirja ei kuitenkaan ole akateeminen, vaan perustuu pääosin Eleftherioun omiin kokemuksiin kielenopettajana, joten kirjassa esitettyjä ajatuksia on toki hyvä peilata muihin kirjoituksiin samasta aiheesta. Mutta en voi itse sanoa olevani eri mieltä kirjan yleislinjan ja pääasiallisten mekanismien kanssa.

Romaani, jossa whatiffaillaan kvanttifysiikan suhteen tai jotain. Joka tapauksessa ihmiset oppivat äkkiä kulkemaan maan rinnakkaistodellisuuksien välillä, ja alkaa valjeta ajatus, että ihmisistä tyhjiä maailmoja on loputtomasti. Sitten seikkaillaan jotenkin loputtoman itseääntoistavasti ja mielikuvituksettomasti ja kolonisoidaan uusia lännen rajaseutuja tavalla, joka muistuttaa Pohjois-Amerikan alkuperäisen kolonisoinnin ihannointia. Koska tosiaan, vaikka ihmiset kaikkialla maailmassa oppivatkin kulkemaan rinnakkaistodellisuuksien välissä, näkökulma on hyvin yhdysvaltalainen ja valkoisen uudisraivaajamainen. Välillä vilkaistaan muihinkin maihin, jotta luotaisiin vähän mielikuvaa ilmiön maailmanlaajuisuudesta, mutta ne valitut muut maat ovat Britannia, Australia ja Ranska... Tämä on sarjan avausosa, ja ilmeisesti tästä on joku tv-sarjakin tehty (kirjoitustyylikin oli sellainen että filmatisointi oli varmasti mielessä jo alusta asti), mutta plääh plööh enpä taida vaivata itseäni jatko-osilla.

Luin heti perään toisenkin Kytömäen, ja tämä oli tarinana jotenkin varmempi ja mukaansatempaavampi kuin Kultarinta. Olin aivan tarinan lumoissa ensimmäiset viisisataa sivua. Lopussa jännite tuntui kuitenkin purkautuvan vähän hallitsemattomasti, etenkin kun yksi uteliaisuutta kutkuttavimmista asioista selitettiin noin sivun mittaisella alleviivaavalla infodumpilla eikä samalla hienovireisyydellä kuin kaikki muu (tällaista selitystapaa on toki kirjallisuudessa käytetty kautta aikojen, mutta aina se jättää vähän happaman maun suuhun). Mutta näistä pienistä vajavaisuuksista huolimatta oikein erinomainen sukutarina.

Novellikokoelma vuodelta 2012, jolloin steampunk oli tietenkin kuuminta hottia, mutta täytyy sanoa, että olen jo itse aika kyllästynyt genreen, etenkin kun näin kymmenen vuoden päästä katsottuna kliseet näyttävät entistäkin kliseisemmiltä. Eivätkä tarinatkaan mitenkään innostavia olleet.

Viipyilevästi kerrottu tarina isästä ja tyttärestä, jotka viihtyvät metsässä paremmin kuin ihmisten seurassa mutta joiden metsäsuhdetta yhteiskunta tietenkin rajoittaa eri tavoin. Kiinnostavaa tarkastelua 1900-luvun alkuvuosikymmenten tapahtumista ja metsien teollisen hyötykäytön kehittymisestä. Tykkäsin.

Jos olisin lukenut takakansitekstin, olisin ehkä osannut paremmin odottaa sitä, millaiseksi romaani paljastui! Tarina alkaa posliinisen kaakaokannun särkymisestä, tai siis sen korjaamisesta, minkä jälkeen kuvataan särkymiseen johtaneita tapahtumia — eletään nykypäivän Barcelonassa suklaantekijöiden ihmissuhdekuvioissa, ja pelkäsin jo, että sitä kolmiodraamaa veivataan neljäsataa sivua. Mutta ei, ensimmäisen kolmanneksen jälkeen seurataan kaakaokannun tarinaa 1800-luvulle, ja vaikka sielläkin on ihmissuhdekuvioista kyse, niin ilahduttavan erilaisista. Viimeinen kolmannes on kirjan hersyvin, sillä silloin ollaan jo kannun alkulähteillä 1700-luvun Barcelonassa ja saadaan seurata suoranaista vakoilijakomediaa. Ooppera on kirjassa paljon läsnä, ja sen näkee metatasolla myös kirjan rakenteesta ja juonenkäänteistä. Ihan kiehtova kirja, vaikkei suoranaiselta mestariteokselta tuntunutkaan, mutta alun arveluttavuuden jälkeen henkilökattaus osoittautuikin mukavan monipuoliseksi ja asenne heitä kohtaan paremmaksi kuin pelkäsin.

Kolmiosaisten koottujen teosten keskimmäinen nide, jossa esipuheen mukaan on herran vähemmän tunnettuja tarinoita mutta joka yllättäen oli mielestäni ehkä kiinnostavin näistä kolmesta. Ei silti mitenkään päräyttävä, vaan kyllä tämänkin lukeminen työstä kävi, ja esimerkiksi Lovecraftille tyypillinen rasistinen tyyli kukkii niin kuin tunnetummissakin tarinoissa, joskin tässä tuntui monesti siltä, että siihen oli hiipinyt mukaan ripaus itsetietoisuutta. Joka tapauksessa peruskuvio on tarinoissa aina pitkälti sama: mystinen ja sanoinkuvaamaton kauhu yllättää liian uteliaan ihmisen, joka tohtii poiketa totutuista tavoista.